Eikö nykyisen sivistystason saavuttaneessa yhteiskunnassamme akateemisella kansalaisella todellakaan ole muuta keinoa kuin rettelöinti pitääkseen puolensa yhteiskunnan tulonjaossa. Tätä ihmetteli julkisuudessa OAJ:n puheenjohtaja Erkki Kangasniemi alkuvuodesta. Samaa kysyy varmasti myös jokainen eilen lakon aloittanut lääkäri. Päällimmäisenä pintaan nousevat ajatukset, mikä terveydenhuollossa mättää, kun olemme taas 17 rauhan vuoden jälkeen lakossa.

Terveydenhuolto on yksi kruununjalokivistämme

Kansalaiset sijoittavat terveydenhuollon heille tärkeiden asioiden listan kärkeen. Viimeksi pari viikkoa sitten julkaistussa EVA:n mielipidemittauksessa 85 % kansalaisista on valmis ylläpitämään hyvää sosiaaliturvaa sen korkeista kustannuksista huolimatta. Tämä näkemys on lisännyt kannatustaan koko 1990-luvun ajan. Kansan tahto kirjattiin myös vuonna 1999 uusittuun perustuslakiimme. Sen mukaan oikeus sosiaaliturvaan on yksi suomalaisen perusoikeuksia. Julkisen vallan on turvattava jokaiselle riittävät sosiaali- ja terveyspalvelut ja edistettävä väestön terveyttä.

Voisi olettaa, että toistuvasti esiin tuotu kansalaismielipide ja perustuslain määräyksin varmennettu suoja takaisi terveyspalvelujen riittävyyden maassa, joka elää lähes vuosikymmenen jatkunutta voimakasta taloudellista nousukautta. Sen voisi luulla turvaavan myös tämän sektorin ammatti-ihmisille kohtuullisen elintason.

Näin ei näytä käyvän. Kouluttautuminen lääkäriksi ja sen myötä virkalääkärin työura ei tässä maassa näytä takaavan sellaisia työolosuhteita ja toimeentuloa, joita hyvällä omallatunnolla voisi suositella lapsensa ammatinvalinnan perusteiksi.

Ammatinharjoittajasta monopolityönantajan rengiksi

Usein kuulee niin lääkärien kuin potilaidenkin kaipailevan vanhoja hyviä kunnanlääkäriaikoja. Näihin muisteloihin 30-40 vuoden takaisista ajoista liittyy varmasti paljon patinaa, joka ei kestä historiallista tarkastelua. Selvää kuitenkin on, että lääkärin ammattiroolissa ja -identiteetissä tapahtui erityisesti Kansanterveyslain säätämisen jälkeen 1970-luvun alkupuolelta lähtien kehitystä, jonka sisältöä ja merkitystä kukaan ei ole eritellyt tyhjentävästi.

Nostalgisia tuntoja herättävän muinaisen kunnanlääkärin työn viitekehys oli ennen kaikkea ammatinharjoittaja. Kunnanlääkäri sai kunnalta usein edullisen asunnon, tilat potilaiden hoitamista varten ja pienen peruspalkan. Pääosa lääkärin tuloista muodostui kuitenkin potilaan suoraan lääkärille maksamista palkkioista.

Terveyskeskusjärjestelmän myötä kunnanlääkäreistä tuli yksiselitteisesti kunnan virkamiehiä. Kunta osoittaa työn ja maksaa siitä palkan, potilas maksaa kunnalle niin käyntimaksut kuin tietenkin veronsa. Lääkärin palkan suuruus päätetään kuin muinaisissa kommunistimaissa keskitetysti. Muutamaan virkaehtosopimuksen pykälään betonoidaan läpi maan ja mitä erilaisimmissa laitoksissa toimivien palkkaehdot. Julkisella sektorilla palkat eivät li'u, olitpa ahkera tai laiska, osaava tai tompelo. Toiminnallisesti ajatellen maassamme on julkisen sektorin työmarkkinoita hallinnoi monopolikartelli, jonka rengeiksi myös avohoidon lääkärit siirtyivät 1970-luvun alkuun tultaessa.

Muutoshalukkuutta on kuitenkin aistittavissa: ansiotason heikkouden, päivystysten kuormittavuuden, työn määrän ja olemattomien urakehitysmahdollisuuksien takia virkalääkäreiden keskuudessa ollaan lisääntyvästi huomaamassa, että julkinen työnantaja ei ole ainoa mahdollisuus tehdä lääkärintyötä.

Ole tyhmä ja solidaarinen - myy työsi pilkkahintaan

Jokaisessa viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana tehdyissä lähes parissakymmenessä TUPOssa on peräänkuulutettu moraalifilosofisesti solidaarisuutta, eli palkkahaitarin alapäätä on nostettu suhteellisesti ottaen enemmän kuin yläpäätä. Lääkärien palkan eri osien kohtelu on elänyt täysin omaa, TUPOistakin riippumatonta elämäänsä. Vaikka jokaiselle sopimukselle on juuri hyväksymishetkellä löydetty perusteet, kierros kierrokselta jatkunut solidaarinen alamäki suhteessa yleisen ansiotason kehittymiseen on vienyt lääkärien palkat nykyiselle tasolleen. Solidaarisuuspuheet ovat yleviä, tyhmyydeksi ne muuttuvat viimeistään siinä vaiheessa, kun niiden alle haudataan halu ja kyky maksaa tehdystä työstä käyvä palkka.

Pelikierros toistuu parin vuoden välein jokaisen nenän edessä ilman, että kukaan sanoisi julki kaikkien tietämää totuutta: nykymuotoisen julkisen sektorin sopimusjärjestelmän puitteissa toimien ei voida ratkaista edessä olevia terveydenhuollon toiminnan ongelmia. Sopimusjärjestelmä on mahdollistanut osaamisen, koulutuksen ja ammattien arvostuksen tuhoamisen julkisen sektorin työelämässä. Tällä menolla julkisen sektorin palvelukyvyn lopun alku on näkyvissä - solidaarisesti.

Onko terveydenhuollon ajauduttava täyteen konkurssiin, ennen kuin maassa käynnistyy vakava keskustelu virkaehtosopimusjärjestelmämme kehittämistarpeista?

Tajuntaan jumittunut lamakausi

Yhteiskuntamme kävi läpi 1990-luvun alussa kiistattoman lamakauden. Se oli ohi kuitenkin viimeistään vuoden 1994 loppuun mennessä, jonka jälkeen maan tuotanto on tasaisesti kasvanut ja julkinen talous kohentunut. Valtio on kuitenkin kiristänyt tukeaan kunnille. Kuntien taloudenhoidon yksi eniten käytetty viisasten kivi on ollut palvelujärjestelmien rahoituksen kiristäminen. Säästöpaineet on terveydenhuollon sisällä kohdistettu erikoisesti erikoissairaanhoidon korkeiksi väitettyihin menoihin.

Vaikka laman aikana noudatetulla politiikalla oli varmasti oikeutuksensa, ei sama päde enää viime vuosikymmenen puolivälin jälkeiseen aikaan. Resurssoinnin kiristämisestä huolimatta terveydenhuollon suoritteiden määrää ei ole vähennetty missään yksikössä, nämä vaatimukset on kuitattu puheilla rationoinneista, joita kukaan ei ole tähän mennessä konkretisoinut höpinätasoa uskottavammin. Selkokielellä sanoen kuntatalouden viime vuosien yksi avaintulos on terveydenhuollossa työntekijöiden hiostuksella aikaansaatu tuottavuuden kasvu.

Valtionhallinto on huolehtinut siitä, että sen osuus terveydenhuollon rahoituksesta on vähentynyt vuosi vuodelta. Vero- ja tukipolitiikalla on kansantuotteen kasvu pidetty valtiolla, sen oheistoimintana verorahoilla pelastettiin pankit ja jaettiin iso osa kansakunnan omaisuutta uudelleen. Kun sisu petti verottaa palkkaa lisää, ovat kunnat hakeneet pelitilaa säästämällä kaikesta mahdollisesta työntekijöistään välittämättä. Tätä kehitystä on työntekijäpuolella seurattu kolme laman jälkeistä neuvottelukierrosta. Lääkärit eivät suostuneet vapaaehtoisesti nielemään neljättä kertaa samaa lama-aikaan henkisesti jumittunutta linjaa jatkavaa sopimusta.

Lähes kahdeksankymmentä prosenttia kuntasektorin lääkäreistä voi pahoin muistaessaan työpaikkansa. Mitta on yksinkertaisesti täyttynyt.