Kunta-alalla on odotettavissa mielenkiintoinen syksy. Vaalihuumassa puolueet lupasivat ainakin kuulijoiden mielestä sairaanhoitajille yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista - tai siis itse asiassa lisärahalupauksia tuli kunta-alan korkeasti koulutetuille naisvaltaisille aloille. Nyt sitten rahaa ovat kovasti jakamassa ainakin sairaanhoitajat, lastentarhanopettajat, opettajat ja sosiaalityöntekijät. Hoitajat kyselevät lehtien palstoilla opettajilta, että kuka vaihtaa vanhan opettajan vaipat ja opettajat ihmettelevät, kuka opettaa ja hoitaa nuorten hoitajien lapsia. Välistä tuntuu, että ainakin lehtien palstoilla asiallinen keskustelu oman alan vaativuudesta ja kunnolliset perusteet palkankorotuksiin peittyvät muiden ammattiryhmien mollaamisen alle. Kenellä on lyhyt koulutus, kuka joutuu tekemään paljon kotitöitä ja kenellä on taas pitkä kesäloma?

Kutsumustyössä oleva hoitotyöläinen naisvaltaisella matalapalkka-alalla kuulostaa jotenkin hellyttävältä. Tulee väistämättä mieleen työlleen uhrautuva, vaatimaton, herttainen äitihahmo, joka itsestään välittämättä hoivaa ja hoitaa lapset, sairaat ja vanhukset. Kyyninen lääkäri tuhisee itsekseen. Päähäni ei edelleenkään mahdu, miksi lukioissa hyvin pärjäävät naiset hakeutuvat aloille, joissa perinteisesti palkat ovat huonot. Miksi kaksikymppiset tytöt hakeutuvat juuri sairaanhoitajiksi, sosiaalityöntekijöiksi ja opettajiksi? Miksi heitä ei ole insinööreinä, juristeina tai ekonomeina? En suostu uskomaan, että naiset haluaisivat vain päästä helpommalla. Onko miesten ja naisten arvomaailma kuitenkin erilainen - vaarallista spekulaatiota?

Palkkakeskustelu ei enää nykyisin etene, jos yritetään vaikuttaa pelkällä hiekkalaatikkolinjalla "meijänkin pitää saada kun nuokin saa". Julkisuudessa argumentoinnista ovat pitkästi puuttuneet omaa työtä arvostavat väitteet. Vuosien varrella on myös selvästi vain tehty hommia arvostamatta omaa työtä niin paljoa, että oltaisiin kehdattu vaatia hyviä työoloja ja riittävää palkkaa. Toisten työhön vertaamalla ei saa kovinkaan paljoa aikaiseksi. En ole kuullut satamanahtaajien tai paperityöläisten perustelevan vaatimuksiaan suoranaisesti vertailemalla itseään muihin palkansaajiin. Heidän viesteistään on välittynyt vuosien varrella vain kova usko oman työn tärkeyteen ja vaatimusten oikeutetukseen, suorastaan jonkinlainen miehinen uho. Kunta-alalla on valitettavan usein vain keskitytty muiden mollaamisen ja sitä kautta oman aseman korostamiseen - harmittava linja.

Lääkärikunta on tällä hetkellä kunnallisen alan naisvaltainen, korkeastikoulutettu porukka, sillä 54 % työikäisistä lääkäreistä on naisia. Viime vuosien palkkakehitys on ollut ainakin sairaaloiden erikoislääkäreillä kohtalainen. Pitäisikö jopa ihmetellä, kuinka lääkärikunta on ylipäätään pärjännyt palkkaneuvotteluissa jäsenkunnan naisistuessa kovaa vauhtia. Vai pitääkö ajatella, että vasta naiset ovat herättäneet ammattikunnan toteamaan elämässä olevan muutakin kuin työ ja kannustamaan peruspalkkojen nostoon niin, että silläkin saisi jonkinlaista elintasoa, eikä perheellisten täytyisi roikkua työpaikoilla jatkuvasti pitkissä päivystysrupeamissa.

Lääkäreiden arvostus on edelleen yhteiskunnassa kohtalaisella tasolla. Meille on tosin viime vuosina tullut hieman rahanahneiden ja itsekkäiden ihmisten maine; Suomen ahnein ammattiliitto, on puolivirallinen termi. Lieneekö tämä vaikuttanut siihen, että tänä vuonna lääketieteelliseen tiedekuntaan on runsaasti hakemuksia. Koska siis olemme jo nyt naisvaltainen kunta-alan työntekijäryhmä, meillä ei ole varmasti varaa velttoiluun edunvalvonnassa. Meidän täytyy pitää myös ammatillinen itsetuntomme kohdallaan, muistaa profession arvostus. Kun virkaehtosopimusta nyt taas sorvataan, toivon että voimme välttää muiden mollaamisen ja keskittyä oman työmme ja työpanoksemme arvostamiseen. Jos emme itse arvosta itseämme, ei sitä muutkaan tee - ainakaan rahallisesti!