Lääkäriliiton Terveydeksi-työryhmä järjesti syyskuun lopussa lääkäreille seminaarin, jonka aiheena oli provosoivasti Onko lääkäri ikäihmisen asialla? Teema liittyi YK:n ikäihmisen vuoteen 1999. Suomessa vuoden teemana on ollut Vuosiin elämää ja tavoitteena on ollut edistää ikäihmisten arvostusta.

Lääkäritalolle oli tullut lähes 100 kuulijaa, joten auditorio oli tupaten täynnä päivän ajan kestäneessä seminaarissa. Aiheet synnyttivät myös vilkasta keskustelua.

Aluksi Terveydeksi-työryhmän puheenjohtaja Risto Ihalainen viritti seminaarin käyntiin.

- Lääkäri on kyllä ikäihmisen asialla, jos katsotaan julkisen terveydenhuollon käyttöä. Noin puolet terveydenhuollon käyttövaroista käytetään 75 vuotta täyttäneiden hoitoon. Lisäksi ikääntynyt väestö on terveempää kuin koskaan, hän totesi.

Ihalainen arveli kuitenkin, että lääkärin ja ikäihmisen kohdatessa lääkäri ei ehkä aina huomaa ikäihmisen haurautta.

- Valistuneena arvauksena esitän, että ehkä noin 20 prosenttia vanhusten hoidontarpeesta johtuu hoidon komplikaatioista.

VASTAKKAINASETTELUN TILALLE KUMPPANUUS

Toimialajohtaja Juha Metso Lappeenrannan sosiaali- ja terveyskeskuksesta totesi omassa alustuksessaan, että ikääntymistä on aina muistettava tarkastella ikääntyvän ihmisen, omaisten ja palvelujärjestelmän näkökulmista.

- Historiassa potilailla oli riippuvuussuhde palvelujärjestelmään. Nykyisin on tilalle tullut riippumattomuus ja vastakkainasettelu, jos suorastaan vaaditaan palveluja. Tässä konsumerismissa vaatijalla ei ole mitään vastuuta. Nyt pitäisikin päästä kumppanuuden vaiheeseen.

Metson mielestä vanhustenhuollossa on hyvin oleellista asenteet.

- Terveydenhuollon henkilöstön olisi kohdattava ikäihminen ihmisenä. Hyvä hoito on muutakin kuin profession taitojen osaamista.

Hän nosti esille myös kysymyksen arvokkaasta kuolemasta.

- Terveydenhuollon henkilöstöllä on vain vähän valmiuksia ottaa kuolema puheeksi. Lisäksi on heitettävä ilmaan kysymys, pitkitetäänkö joskus raskailla antibioottihoidoilla väistämätöntä kuolemaa. Luonto tarjoaa usein arvokkaampia tapoja kuolla. Meidän ei pitäisi estää ihmisiä saamasta arvokasta kuolemaa.

RÄÄTÄLÖITYJÄ PIENRYHMÄKOTEJA

Duodecim-seuran puheenjohtaja Leena Niinistö puhui laitoshoidon ja kotihoidon välisestä suhteesta.

- Eri tutkimusten mukaan 75-90 prosenttia eläkeläisistä haluaa hoitoa ja palveluita kotiin, vaikka kunto heikkenisikin. Suomalaiset ikäihmiset haluavat lisäksi, että yhteiskunta kantaisi päävastuun hoidosta, eikä esimerkiksi omaiset.

Hän muistutti, että kotihoito tarvitsee tuekseen riittävän nopeasti saatavilla olevat sairaalapalvelut.

- Puolustan erikoistuvia pienryhmäkoteja, tehostettua palveluasumista ja päiväsairaaloita. Tarvitaan räätälöityä hoitoa esimerkiksi dementoituneille, aivohalvauspotilaille sekä mielenterveys- ja alkoholiongelmaisille. Esimerkiksi psykiatristen potilaiden pienryhmäkodeille olisi erityisen suuri tarve.

Niinistö totesi, että pienryhmäkodit muuttuvat pelkiksi säilytyspaikoiksi, jos niissä ei ole moniammattillista osaamista.

- Pienryhmäkodeissa olisi hyvä olla myös lääketieteellistä osaamista.

Hän toi esille, ettei päivittäiseen työhön soveltuvaa mallia laitoshoidon tarpeen arvioimiseksi ole olemassa.

- Etenkin geriatrista asiantuntemusta tarvitaan ennen pysyvän laitoshoidon aloittamista. Lisäksi kuntoutuksen tapahtuessa vielä laitoksessa tulisi tehdä uusi arvio laitoshoidon tarpeesta ja mahdollisuudesta palata uudelleen avohoitoon.

TURVALLISTA KOTIA EI OLE LAINKAAN

Ylilääkäri Eero Vaissi Turun terveysvirastosta alusti aiheesta vanhus ja turvallinen koti.

- Minun mielestäni turvallista kotia ei ole vanhana, kun sitä ei ole lapsenakaan.

Hän toi esille ympäristön vaaratekijöitä, joihin kotihoidossa voisi kiinnittää huomiota.

- Portaat ovat ihan vihoviimeinen asia, jota maamme arkkitehdit tekevät taloihin. He syöttävät markkinoille sellaisia asuntoja, joissa portaita on joka välissä. On aivan turha riski tehdä niitä. Yksikerrosratkaisu lisäisi turvallisuutta.

Vaissin mielestä vanhuksen kotona selviytymisen suurimmat uhat ja esteet ovat huimaus ja kaatuilu, muistamattomuus ja harhailu sekä pelokkuus.

- Näihin kotona olon turvallisuus useimmiten kaatuu. Sairauskohtauksen vaara ei useinkaan vaikuta kotona selviytymiseen eli se ei vanhuksia pelota. Jos vanhuksen kuntoisuuden kehittymistä arvioidaan, niin koti on aika turvallinen paikka verrattuna laitoshoitoon.

IKÄÄNTYNEET TUTKIMUSTEN ULKOPUOLELLA

Geriatrian professori Reijo Tilvis totesi, että vanhuspotilaiden toimintakykyä keskeisimmin heikentävien sairauksien hoitoa ja heitä itseään eniten kiusaavien oireiden lievitystä tulisi tehostaa.

- Käytännössä se merkitsee panostusta degeneratiivisten sairauksien kuten nivelkulumien, luukadon ja kognitiivisten häiriöiden hoitoon. Lisäksi tärkeitä hoitokohteita ovat kaatuilutaipumus, virtsankarkailu ja krooniset kivut.

Hänen mielestään vaatimukset ja odotukset siitä, että myös vanhuspotilaiden hoidon järjestämisen pitäisi perustua tutkittuun tietoon ovat oikeutettuja.

- Ne ovat kuitenkin käytännössä kaukana totuudesta. Sairauksien kohdalla joudumme soveltamaan tietoja valikoiduille keski-ikäisille tehdyistä tutkimuksista, joiden tulokset ovat vaivoin sovellettavissa monisairaiden vanhusten hoitoon.

Tilvis kertoi, että ikääntyneet jätetään helposti tärkeiden tutkimusten ulkopuolelle, koska heidän pelätään tuhoavan hyvät tulokset ja nostavan esille sivuvaikutukset. Kokeet olisivat lisäksi vaivalloisia, eivätkä omaisetkaan aina suhtaudu niihin myönteisesti.

PAINOPISTE HOITOJEN OIKEAAN KOHDENTAMISEEN

Geriatrian erikoislääkäri Harriet Finne-Soverin alustuksen aiheena oli kysyvästi: Enemmän vai vähemmän lääkkeitä vanhuksille?

Yli 65-vuotiaat edustavat maamme väestöstä noin 15 prosentin osuutta. Kelan tilastojen mukaan he saivat yli 40 prosenttia erityiskorvattavista lääkkeistä.

- Näyttöä lääkitysten ja ylipäätään hoitojen vaikuttavuudesta 75-vuotiailla tai sitä vanhemmilla on alkanut ilmetä vasta viime vuosina. Usein ikääntyneet hyötyvät lääkkeistä tai hoidosta jopa nuorempia enemmän.

Hän kertoi, että väestötasoisten tutkimusten perusteella on epäiltävissä laajamittaista oireiden ja tautien sekä niiden ehkäisyn hoitamatta jättämistä vanhuksilla.

- Voidaan perustellusti väittää, että vanhukset syövät paljon lääkkeitä, mutta alilääkitystäkin esiintyy. Mielestäni lääkitysten ja hoitojen arvioinnissa tulee painopiste asettaa hoitojen oikeaan kohdentamiseen, ei niiden lukumäärään.

YHTEISKUNNAN TEHTÄVÄ NEUVOA HOITOMAHDOLLISUUKSISTA

Ylilääkäri Tuula Saarela Hesperian sairaalasta kysyi omassa osuudessaan, pidetäänkö nykypäivänä vanhusten depressiota jotenkin automaattisena.

- Mielenterveysongelmien ja psykiatrisen sairastamisen yleisyys on yli 65-vuotiaista 15 prosenttia, laitoshoidossa olevista yli 30 prosenttia, kertoi Saarela tilastoista.

Vanhuusiän psykooseja ja iäkkäiden skitsofrenia on 1-2 prosentilla.

Ylilääkäri Antti Linkola Etelä-Karjalan keskussairaalan sisätautien vastuuyksiköstä alusti vanhuksen hoitotahdosta ja puhui asiasta omakohtaisen kokemuksen perusteella.

Linkolan mielestä vanhuksen itsensä kannalta näyttäisi olevan riittävän hyvää, jos hän suostuisi joko vapaaehtoisesti tai suostutellen hänelle tarjottuun hoitoympäristöön.

- Jos vanhuksella on liian voimakas tahto, hän saattaa toimia itseään vastaan ja huonontaa mahdollisuuksiaan kuntoutua. Mutta ketä kohtaan on väärin, jos vanhus tyytyy fyysisesti hyvinkin puutteellisiin oloihin arvostaessaan kotona asumista ja riippumattomuuttaan enemmän kuin siisteyttä ja säännöllistä ruokailua, hän kysyi.

Yhteiskunnan ja kuntien tehtävänä on pitäisi Linkolan mielestä keskittyä vanhusten hoitomahdollisuuksista neuvomiseen ja tiedottamiseen ja vasta toissijaisesti itse järjestämään niitä.

MIKÄ OLI TODELLINEN KUOLINSYY?

Seminaaripäivä päättyi patologian erikoislääkäri Tuomo Polvikosken esitykseen siitä, mikä oli vanhemman ihmisen todellinen kuolinsyy. Hän esitteli asiaa erilaisten potilastapausten kautta.

- Hoitava lääkäri, joka suhtautuu vanhuslääketieteeseen vakavasti, kerää ruumiinavausten avulla elävien ihmisten hoitotyössä hyödynnettävää kokemusvarastoa yhdistellessään ehkä hyvinkin epäselviä oireita ja löydöksiä ruumiinavauksessa todettaviin löydöksiin.

Kuolinsyyrekisteriä käytetään tutkittaessa väestötasolla tautikuolleisuutta. Polvikosken mielestä rekisteri on arvoton, ellei esitettyihin diagnooseihin voi luottaa.

Hän pitikin suuren virheriskin takia lääketieteellistä ruumiinavausta suorastaan välttämättömänä tietyissä tapauksissa. Se on tarpeen, kun vanhuksella on pahanlaatuinen kasvain, jonka laatua ei ole elossaoloaikana kyetty selvittämään, kun kuolemaa edeltävät voimakkaat suolisto-oireet, joiden syytä ei ole kyetty selvittämään sekä jos ikäihmisen kuolemaa edeltävät voimakkaat kivut, joiden alkuperä jää epäselväksi. Lisäksi lääketieteellinen ruumiinavaus on Polvikosken mukaan syytä tehdä, kun kyseessä on ollut yllättävä äkkikuolema.