Näin lakon aikana olisi tietysti herkullista kirjoittaa siitä, mutta palataanpa kuitenkin aikaisempiin vaiheisiin, jotka osaltaan selittävät myös terveydenhuollon nykytilaa. Sodan jälkeen 1940-luvulla nuori, itseään jälleenrakentava, itsenäisyytensä ja itsekunnioituksensa säilyttänyt kansakunta loi myös terveydenhuoltonsa uudelleen.

Perusterveydenhuollon tukipilarina ollut kunnanlääkärijärjestelmä säilyi tosin samanlaisena 1970-luvun alkuun asti, jolloin kansanterveyslaki tuli voimaan vuonna 1972. Vuonna 1956 säädetyn sairaalalain mukaan lääneissä toimineet valtion omistamat ja ylläpitämät lääninsairaalat muutettiin keskussairaaloiksi. Samalla rakennettiin myös täysin uusia keskussairaaloita 1950- ja 60-luvuilla. Koko keskussairaalaverkosto oli itse asiassa valmis vasta 1970-luvun loppupuolella, jolloin mm. Seinäjoen keskussairaala valmistui viimeisimpien joukossa. Jo niinkin aikaisin kuin 1920-luvulla oli Suomeen perustettu aluelääkärien johdolla toimineita valtion sairaaloita Pohjois-Suomen harvaanasuttuihin kuntiin. Näiden sairaaloiden toiminta loppui valtion laitoksina 1951, jolloin ne luovutettiin korvauksetta kunnansairaaloiksi kunnille tai kuntayhtymille. Näiden laitosten ylläpitoihin kunnat ja kuntainliitot saivat sitten valtionapua.

Sairaalalain mukaan tilanne sitten vakiinnutettiin, ja aluesairaaloita alettiin kuntainliittojen toimesta perustaa muuallekin Suomeen sekä haja-asutusalueille että myös taajamiin.

Samanaikaisesti Suomessa toimi myös parikymmentä tuberkuloosiparantolaa, joista ensimmäiset oli perustettu jo 1900-luvun alussa. Suurin osa parantoloista rakennettiin kuitenkin itsenäisyytemme alussa 1920- ja 30-luvuilla. Sairaalat sijaitsivat yleensä luonnonkauniilla ja happirikkailla hiekkaharjuilla.

Vähitellen keskussairaalaverkosto valmistuttuaan muodosti erikoissairaanhoidon peruspilarin. Keskussairaaloiden ja yliopistollisten keskussairaaloiden toiminta vahvistui. Henkilökuntaa lisättiin ja erityisosaaminen ja hoidon taso paranivat.

Lähes jokaisella jonkinlaista päivystystoimintaa harjoittavalla erikoisalalla piti olla oma päivystyspisteensä ja päivystäjänsä. Tuolloin ei kovin paljon puhuttu nykyään muodissa olevasta työsidonnaisuudesta ja päivystyksen rasittavuudesta, koska lääkärikunta oli tottunut siihen ja katsoi sen kuuluvan asiaan. 1900-luvun loppupuolella, erityisesti 1980-luvulla ja vielä enemmän lamaluvulla 1990, alettiin kuitenkin määrätietoisesti vähentää sairaaloiden päivystyspisteiden määrää.

Vanhoja tuberkuloosiparantoloita, joista myöhemmin tuli keuhkosairaaloita, oli lopetettu ja samalla niiden päivystyspisteet. Samanaikaisesti jäljelle jääneet päivystyspisteet muuttuivat yhä raskaammiksi. Aluesairaaloiden toiminta muuttui enemmän päivätoiminnan suuntaan ja päivystyspisteitä lopetettiin tai vähennettiin. Osittain pitkien matkojen, osittain työn ja päivystysrasittavuuden takia aikaisemmin aluesairaaloissa päivystäneet lääkärit eivät enää osallistuneet päivystyspisteiden toimintaan keskussairaaloissa, jolloin nämä pisteet muuttuivat entistä rasittavimmiksi. Samanlaista kehitystä näyttää olevan tulossa, kun myös perusterveydenhuolto keskittää päivystyspisteitään keskussairaaloiden ensiapuasemille.

On aivan selvää, että tällainen kehitys luo selviä taloudellisia etuja suurimmalle osalle erikoisaloista. Erityisosaaminen on helpoimmin hyödynnettävissä ja konsultointi sujuu paremmin, ja mikä tärkeitä, potilas saa helpommin hoitonsa. Negatiivisena puolena suuruudessa on tietenkin mammutin kasvottomuus, joustamattomuus ja joskus tehottomuus ja - paradoksaalista kyllä - huono panos-tuotossuhde määrätyissä tilanteissa.

No, mitä sitten ratkaisuksi? Varmaan yksiselitteistä ratkaisua tähän ei tule olemaankaan. Hyvin lähellä toisiaan toimivat erikoissairaanhoidon yksiköt, esim. aluesairaalat ja keskussairaalat, tulisi yhdistää ja tarvittaessa tarpeettomat osat ja osastot lopettaa. Lopetettujen päivystyspisteiden henkilökunnan, myös lääkärien, tulisi osallistua jäljelle jäävien päivystyspisteiden työhön. Eri puolilla maata on myös hyväksyttävä erilaisia malleja toiminnan järjestämiseksi ja järkiperäistämiseksi. Uusia rahoitusmalleja tulee ennakkoluulottomasti kannustaa ja kokeilla.

Tärkeintä on kuitenkin muistaa se tosiasia, että ilman riittävää resurssien lisäämistä emme jatkossa kykene selviämään nykytilanteestakaan, saati sitten tulevaisuuden meille tuomista uusista haasteista.