Viime keväänä käräjäoikeus piti tiedonkulun ongelmaa lieventävänä asianhaarana tuomitessaan päivystäjän kuolemantuottamuksesta. Oikeus ei puinut syitä, miksi tietokatkokset ovat mahdollisia, eikä vaatinut syyllisten päitä vadille, eikä edes halunnut käynnistää keskustelua tai toimia vastaisen varalle. Miksi teknologiayhteiskunnaksi itseään kutsuvassa maassa hyväksytään tiedonkuluttomuus?

Tässä valtakunnassa on katsottu tärkeämmäksi estää hoitavaa lääkäriä näkemästä potilaansa sairaustietoja ilman erillistä lupaa kuin potilaan hengen ja terveyden turvaaminen. Mikään ei tietenkään koskaan poista lääkäriltä velvollisuutta hyvään anamneesiin ja statukseen, mutta miksi asia on tarvinnut vielä monimutkaistaa ja tehdä oikein sudenkuoppia tiedon perilletulon estämiseksi? Päivystävä lääkäri joutuu yleensä joka kerta pyytämään potilaalta luvan ja selittämään, miksi tietosuojalainsäädäntö estää häntä katsomasta vastaanotolle hakeutuneen tietoja ja miksi tiedonsaanti olisi niin tärkeää, ja vielä pyytämään allekirjoituksenkin. Tämän jälkeen sitten lukemaan papereita ja parhaassa tapauksessa uudestaan tutkimaan potilasta... Mikään tietojärjestelmä ei saa varoittaa päivystäjää siitä, että tällä potilaalla on 100 sivua tekstiä yliopistosairaalassa tai keskussairaalassa ja ilmeinen hankala krooninen sairaus. Kannattaako tähän tuhlata päivystävän lääkärin aikaa?

Lainsäätäjä tuntuu siis pitävän suomalaista peruspotilasta niin tyhmänä, että lähtökohdaksi ei voitu ottaa sitä, että vain erikseen kieltämällä tieto jäisi välittymättä hoitavalle lääkärille. Tässä on tainnut unohtua terveydenhuollossa toimivan henkilön yksi pyhimmistä velvollisuuksista: vaitiolovelvollisuus. Lokitiedot jäävät kuitenkin jokaisesta katselukerrasta, joten asiatta tietoja katseleva voidaan saada tarvittaessa kiinni ja vastuuseen. Eikö hoitosuhdetta voida katsoa riittäväksi tahdonilmaukseksi tiedonsaannin valtuutukseksi? Minun on tosin vaikea keksiä, millainen olisi hoitosuhde, jossa tiedot aiemmasta tautihistoriasta katsottaisiin tarpeettomiksi.

Sen sijaan luottamus tuntuu olevan pohjaton sen suhteen, että tavatessaan aamuyöstä äreähkön päivystäjän, omasta tilastaan hädissään oleva potilas (tai omainen) muistaa kertoa, että häntä on kyllä tutkittu samassa talossa ja runsaasti, mutta eri organisaation nimissä, jolloin tieto löytyy eri tietokannasta ja vasta luvan takaa. Esimerkkinä Helsinki: Sosiaalitoimen yksiköissä asuvien sairauskertomukset löytyvät Efficasta, terveyskeskuksen tekstit Pegasoksesta ja HUS:n tekstit Mirandasta. Ei myöskään riitä (toisin kuin potilasressukka luulee), että yliopistosairaalassa on allekirjoitettu lappu, jossa annetaan lupa tiedon siirtoon.

Nykyiset sähköiset sairauskertomukset ovat rakenteeltaan lähinnä papereita tietokoneella. Tiedon syöttäminen koneeseen on työlästä, mutta tiedon ulos kaivaminen vasta urakka onkin! Suurimasta osasta ohjelmia puuttuvat alkeellisimmatkin hakutoiminnot. Laboratoriovastausten haku onnistui 80-luvun Mustista mutta ei 2000-luvun Navitaksesta. Tulevaisuuden visio on sairauskertomus, joka ymmärtäisi lukemaansa ja jopa ehdottaa diagnoosia. Ei kokenut sisätautilääkäri EKG:n tulkintaa koneen ehdotukseen perusta, mutta hän tarkistaa lausunnosta, ettei mitään ole jäänyt huomaamatta. Nykyinen sähköinen sairauskertomus on vähän kuin tulkitsevan EKG-koneen vastakohta. Se vie kliinikon huomion kaikkeen muuhun kuin itse asiaan ja altistaa virheille, joita muuten ei tulisi tehtyä.

Ohjelmiin ei ole myöskään rakennettu (ainakaan siihen, jota itse käytän) varmistusmenettelyä esim. sille, että osastolla lääkärin määräykset on toteutettu (tällä ilmeisesti ei ohjelmankehittäjän mielestä ole todellakaan niin väliä, kun ei viiden vuoden valituksen jälkeenkään asiaa ole nähty tarpeelliseksi korjata) tai että ns. rutiinilaboratoriokokeet muistetaan ottaa ja kontrollitutkimukset ohjelmoida.

Suomessa eletään teknologiayhteiskunta-myytin huumassa. Kokematonta lääketieteen kandidaattia on helppo kivittää lööpeissä ja yleisönosastoissa, mutta kukaan ei uskalla arvostella tietokonetta tai ohjelmaa. Palstatilaa saa arvostelemalla prosessien hitautta ja vaatimalla liukuhihnoja sairaalaan, mutta valtakunnan pyhää lehmää, tietoteknologiaa, arvostelevat leimataan muutosvastarintaisiksi, kehityskielteisiksi, ja - mitä kamalinta - vanhanaikaisiksi. Olisiko tässä jo potilasjärjestöjen aika nousta kapinaan? Kuinka monen reumaatikon, syöpäpotilaan, diabeetikon tai munuaispotilaan kriittiset esitiedot saavat jäädä erehdyksessä välittymättä päivystävälle lääkärille? Milloin käräjäoikeus tuomitsee ohjelmistotoimittajan ala-arvoisen faasi 2 -vaiheessa markkinoille tuodun ohjelman aiheuttamien tiedonkulun esteiden tuottamista oikean hoidon viivästyksistä?