Oi sinä viilatun pilkun pyhättö,

sinä hiotun sanan

kaluttu muoto,

sinä surkean litteä

kirjan kuva,

sinä vuosien

tankea aherrus.

Sinä valmistut sittenkin,

tuskainen, ihana tuotos.

Läpi pitkien, nopeiden vuosien

olit röyhkeä, tunteeton,

itsesi työnsit

kaiken edelle,

ystävienkin annoit

loitontua,

ja kuivan,

vaativan selkäsi

työnsit kohti

lasteni perintöosaa,

yritit sammuttaa

elävät sanani,

viedä laulun suustani

joka ei ollut

ehtinyt vielä

edes ääntä

ilmoille saattaa.

Oi sinä vuosien painoinen hinaaja,

miten hitaasti etenit,

tuskaisen hitaasti,

liikettä tuskin näki,

ja samalla

niin vahvana

jyräsit,

melkein kaiken

allesi,

vereni imit vähiin

ja jätit

vain kalpean

ihmiskuoren,

jota nyt koetan

vaivoin

taas täyttää.

Anteeksiko minun pitäisi

pyytää tai antaa.

Ei, pois se minusta.

Olkoon sinun aikasi pyhä

ja koskematon

kunhan se vihdoin on ohi

ja minä voin

hengittää vapaasti

taas

kuin peipponen taivaan sinessä,

kuin raikas tuuli

kuulaassa syysmetsässä,

kuin kevätpuro

ohentuneen jäänreunan alla.