Julkisuudessa on käyty viime aikoina tiukkaa keskustelua haittavaikutusilmoituksen tekemisestä ja tekemättä jättämisestä. Selvää ei ole ollut lääkärille, THL:lle tai ministeriölle tekikö joku jotain väärin vai eikö. Julkinen sana aavisteli lääkärien olevan tälläkin kertaa syyllisiä ties mihin, mutta välirauha on kuitenkin saatu aikaiseksi. Samanaikaisesti moni lääkäri pohtii, tuliko tehtyä oikein vai väärin ja mistä pitikään mihinkin ilmoittaa. Tiesitkö, että rokotteen haittavaikutuksia ovat mm. lapsen kova itku rokotustapahtuman yhteydessä, paikallinen kipu, anafylaksia, guillain-barrè, pyörtyminen ja kuolema? Hyvinkin eritasoisia asioita samassa kaavakkeessa sulassa sovussa. Ja mikä aikaikkuna on asiallinen alkaa epäillä haittavaikutusta? Onko siitä olemassakaan ohjetta tai konsensusta? Onko lääkäri siis aina väärässä tekipä ilmoituksen tai ei?

Lääkäri työskentelee päivittäin muka paperittoman vastaanottonsa näyttöpäätteen takana varsinaisessa paperiviidakossa. Terveydenhuolto ja sosiaalitoimi on täynnä kaikenlaisia ilmoituksia, raportteja ja tilastointeja, joita lääkärien pitäisi täyttää. Haittavaikutusilmoituksia, tartuntatauti-ilmoituksia, syöpäilmoituksia, diagnooseja, toimenpiteitä, A-, B-, C-, E-lausuntoja, ajokortti- ja T-todistuksia. Ilmoitettavien tahojen nimet ovat vaihtuneet viimeaikoina, ja nettisivuilla kukkii monenlainen nimiviidakko. Onko kenelläkään kokonaiskuvaa kaikesta ja ovatko tilastot ylipäänsä kattavia ja päteviä?

Tietojärjestelmät ovat tulleet jäädäkseen. Olisiko ihan mahdotonta ajatella, että kliinikon avuksi tulisi järjestelmä, joka poimii, ohjaa ja automatisoi osaa näistä ilmoituksista? Kenties jopa muistuttaa tietyn diagnoosin kohdalla erilaisista velvoitteista? Tällä hetkellä potilaan tutkimus, diagnosointi ja hoito ovat edelleen olennaisin osa terveydenhuoltoa ja lääkärin työtä - kaikki muu vie juuri tältä ydinprosessilta yhä enemmän aikaa.

Kuntoutuskeskuksessa viime aikoina työskennelleenä olen myös törmännyt kohtuullisen massiiviseen byrokratiaan. Tämä koskee niin kuntoutusta antavia laitoksia henkilökuntineen kuin itse kuntoutujia. Usein kuntoutus on myönnetty vain lyhyeksi ajaksi, vaikka tiedetään kokemuksesta, että kuntoutustarve on useita vuosia eteenpäin. Kroonisia sairauksia hoitavat lääkärit tekevät kuntoutussuunnitelman vuosittain. Tässä erityisesti KELA kunnostautuu. Ei riitä, että asiakaskunta kaikkineen oppii tämän vuoden metkut. Seuravana vuonna, kilpailutuksen myötä tai ilmankin protokolla on uusi, lausuntopohjat ovat uudet ja toteutettavissa terapiamäärissä ja vaatimuksissa voi olla eroja.

Muutoksen ristipaineessa asiantuntijoilta kuluu tuhottomasti aikaa kuntoutusprotokollien suunnitteluun ja muuttamiseen. Ydinasia, vaikeavammaisen kuntoutus eli se olennainen potilasta varsinaisesti koskeva työ, uhkaa jäädä sivuseikaksi. Olisiko tätäkin asiaa virtaviivaistettava? Saattaisipa sivussa säästyä jokunen henkilötyövuosikin.