Lääkäreiden uupumus ja tyytymättömyys lisääntyvät. Kunnalliselta sektorilta siirrytään yksityispuolelle ja erilaiset osa-aikatyöt valtaavat alaa. Kuitenkin meillä pitäisi olla kaikki paremmin kuin ennen: lääkäreitä on enemmän kuin koskaan, sairauksia osataan hoitaa ja lääkärin ammatin arvostuskin on korkea. Kaukana ovat ajat, jolloin kuoltiin sankoin joukoin tuberkuloosiin ja erilaisiin kulkutauteihin, yksi ja sama lääkäri nukutti ja leikkasi potilaansa. Yksi lääkäri päivysti vuorotta koko kuntaansa, ja legendaariset Viipurin volontäärit keräsivät mainettaan. Oi niitä aikoja!

Lääkärin ammatin arvostus ei näy työpaikalla. Päätäntävaltamme omasta työstämme on mennyt jo vuosia sitten. Poliklinikkalistat täyttää vastaanottoavustaja, potilaita laitetaan ennalta sopimatta ylimääräisiksi. Jos joku lääkäreistä on poissa, muut hoitavat hänen potilaansa. Iltapäivien viimeisiä leikkauksia joudutaan perumaan, koska hoitajat eivät saa jäädä ylitöihin. Budjettiraameissa pitää pysyä: kuntien rahavarat sanelevat milloin, miten ja millaisia potilaita hoidetaan. Vaikka haluaisi tarjota nopeasti parasta mahdollista hoitoa, on resurssipulassa todettava tutkimusten vievän aikansa ja leikkaukseenkin pääsyn venyvän.

Potilas, joka tyytyy suoraan lääkärin esittämään hoitolinjaan ja tutkimuksiin, on harvinainen. Hoitomahdollisuuksista tiedetään nykyisin entistä enemmän ja internetin tietotulva on valtava. Usein pelätään, että jotain jätetään säästöjen takia juuri omalla kohdalla tekemättä. Vaatimukset 90-vuotiaiden vuodepotilaiden erikoissairaanhoidosta ovat armottomia. Kuolemaa ei hyväksytä vanhojen, sairaidenkaan ihmisten kohdalla, vaan pyynnöt aina raskaammista hoidoista suunnataan yhä ahdistuvampaan lääkäriin.

Nuorempi lääkäripolvi on vain kadehtien kuunnellut kertomuksia potilaiden tuomista kukkakimpuista, villasukista ja konjakkipulloista. Nykyisin paras kiitos on, kun päivän päätteeksi voi todeta, että tänään ei tullut yhtään haukkumapuhelua potilailta tai heidän omaisiltaan. Onko vika meissä vai yhteiskunnassa?

Suuressa poliittisessa innossa luodussa hoitotakuussa - jos sitä nyt sillä nimellä voi kutsua - pyritään mm. turvaamaan hoitoon pääsy määrätyissä ajoissa. Ensi vuoden alusta jokaisen pitää vaivasta riippumatta päästä lääkäriin kolmessa päivässä, erikoissairaanhoitoon kolmessa viikossa ja leikkaukseen puolessa vuodessa. Näin kansalaiset sen nyt ovat tavallisesti ymmärtäneet. Tällä hetkellä ei enää auta, vaikka yritämme pehmentää sanomaa selittämällä, että ei lääkäriin pääsystä ehkä ole oikeastaan mitään takuuta. Tarkoitus on vain, että terveyskeskuksessa vastataan puhelimeen ja erikoissairaanhoidossa tehdään hoitoarvio kolmessa viikossa. Lopullisesti korvat varmasti sulkeutuvat, kun joudumme selittämään, että kuuden kuukauden leikkaussääntö koskee vain lääketieteellisesti perusteltua hoitoa ja se ei ole potilaan subjektiivinen oikeus haluamaansa leikkaukseen. Entäpä jos joudumme rajaamaan hoitotakuun koskemaan vain määrättyjä tauteja, vain uusia jonoon asetettuja potilaita tai jonkin riittävän pistemäärän saaneita sairaita?

Hoitotakuu on hyvä ja tarpeellinen projekti. On tärkeää, että tarkastelemme kriittisesti vaikkapa hoitoon pääsyyn kuluneita aikoja, hoidon saatavuuden alueellisia ja tautikohtaisia eroja, kuntien päätäntävaltaa sekä pyrimme parantamaan nykyistä tilannetta. Pelkään kuitenkin, että kansalaisten odotukset ovat epärealistisia. Jos kaikki menee hyvin ja hoidon saatavuus paranee vuonna 2005 ja leikkausjonotkin häviävät, keräävät poliitikot tästä varmasti kunnian. Jos ihmettä ei tulekaan, kuka siitä vastaa, kuka kuuntelee haukut - lääkäri vai päättäjät?