Vieläkin kuulee väitettävän vakavalla naamalla, että terveydenhuollon tietotekniikan hankinnasta, kehityksestä tai käyttötavoista voisi päättää ilman lääketieteen substanssiosaamista. Todellisuudessa pelkkä tiedon sähköinen tallentaminen ei juuri potilasturvallisuutta, hoidon laatua tai tehokkuutta paranna, ellei tieto ole käytettävissä ja hyödynnettävissä nykyistä paremmin ja toisaalta ohjelmisto tue hyviä toimintatapoja. Toiminnan muutoksen ohjauksen työkaluna tietotekniikkaa voidaan myös ajautua käyttämään väärin tai päätyä jopa vääriin tuotantoprosessin lopputuotoksiin, jos kuvitellaan vaikka kirjaamisen määrää jonkinlaiseksi laatumittariksi.

Toisaalta koodaamistaitoinenkaan lääkäri ei ole automaattisesti terveydenhuollon tietotekniikan hyödyntämisen asiantuntija eikä "tietokonenatiivi" vastavalmistunut välttämättä heti tiedä, mihin tietojärjestelmiä terveydenhuollossa oikein tarvitaan. Lääketieteen perusopetus sen enempää kuin erikoislääkärikoulutus ei juurikaan käsittele yhtä tärkeimmistä työkaluistamme. Tätä osaamistarvetta täydentämään Lääkäriliiton hallitus perusti marraskuun kokouksessaan terveydenhuollon tietotekniikan (eTerveyden) erityispätevyyden Suomen telelääketieteen ja eHealth-seuran ehdotuksesta.

Tarvitsemme terveydenhuoltoon lisää lääkäreitä, jotka ovat perehtyneet telelääketieteeseen, terveydenhuollon teknologiaan, tietojärjestelmiin ja e-Health-ratkaisuihin sekä alan kehitykseen. He omaavat valmiudet johtaa ja osallistua asiantuntijana e-Health-ratkaisujen suunnitteluun, toteutukseen, hankintaan, käyttöönottoon, koulutukseen ja kehittämiseen.

Kansallinen sähköistä terveydenhuoltoa käsittelevä keskustelu ja alan kehitys kaipaavat lisää erityiskoulutettuja ja alaan perehtyneitä lääkäriasiantuntijoita. On toki helpompi puhua niin lääkärit kuin muut päättäjät pyörryksiin koodareiden konsonanttikielellä niin, että kliinisen työn ja tietoteknisten ratkaisuiden ymmärryksen väliin jää osaamistyhjiö, jonka epätarkoituksenmukaisella täyttämisellä rahastetaan niin kansallisia kuin paikallisia terveydenhuollon tahoja. "Onhan tässä kehittämis/valinta/tms-prosessissa ollut mukana lääkäreitäkin, mitä te valitatte" -tyyppinen leima on lyöty moneen hankkeeseen, jossa yksittäinen kliinikko on epätoivoisesti yrittänyt selittää kantaansa viestin koskaan perille menemättä.

Viime aikoina onkin alkanut ilmaantua tietojärjestelmälääkärin työpaikkailmoituksia ja yhä useampi johtamiseen pätevöityvä kollega on kiinnostunut tietotekniikasta johtamisen työvälineenä. Terveydenhuollon tietojärjestelmät on erityisosaamisalue siinä kuin vaikkapa diabeteksen, elinsiirtojen tai HIV:n hoito - ei niissäkään kukaan pelkästään vapaa-ajallaan tietojaan ja taitojaan hanki palkattomasta työnteosta nyt puhumattakaan. Koulutustarjonta laajennee kysynnän mukana. Terveydenhuollon tietojärjestelmien tutkimuskin saa aivan uuden laatutason ensimmäisten alan professorien tullessa valituiksi lääketieteellisiin tiedekuntiin.

Tietojärjestelmälääkärin tulee kuitenkin aina olla kokenut kliinikko ja hänen tulee voida ylläpitää ja kehittää myös lääketieteen osaamistaan. Kyse on niin realiteeteissa pysymisestä kuin katu-uskottavuudesta kollegoiden silmissä. Kauhukuvani on vieraantua käytännön työstä niin kauas, että uuden sukupolven tietojärjestelmän toiminnallisuusvaatimuksista kykenen enää mainitsemaan tietosuojan.