Perusterveydenhuollon vahvistaminen on ollut viime vuodet vahvasti esillä tehtäessä terveydenhuoltolakia ja terveydenhuollon organisaatiouudistuksia. Sitä ovat korostaneet poliitikot ja terveydenhuollon vaikuttajat puheissaan. Toimiva perusterveydenhuolto on koko terveydenhuollon kivijalka ja ilman sitä kustannukset karkaavat käsistä ja tavallinen suomalainen jää ilman tarvitsemiaan terveydenhuollon palveluja. Tämä on tunnustettu.

Mitä on tapahtunut? On tullut neuvola- ja kouluterveydenhuollon asetus, joka velvoittaa lisäämään terveystarkastuksia lastenneuvoloissa, kouluissa ja opiskelijaterveydenhuollossa. Jos näin ei tapahdu, siitä seuraa kunnille sanktioita. Nimen omaan lääkärien panosta terveystarkastuksissa on lisätty huomattavasti. Aselaki tulee asettamaan perusterveydenhuollolle vastuuta erityisesti aselupa-asioissa. Asetus tosin on vielä tulematta. On terveydenhoitolaki, joka antaa potilaille valinnanvapauden hoitopaikan valinnassa. On säädetty viiden minuutin puhelinvastaussääntö terveyskeskuksiin. Tämä johtaa vastaanottoaikojen täyttymiseen ilman perusteellista hoidon tarpeen arviointia, jota ei tehdä viidessä minuutissa.

Kun erikoissairaanhoito säästää tai on pulaa jonkin erikoisalan lääkäreistä, siirretään tietyt aikaisemmin erikoissairaanhoitoon kuuluneet potilasryhmät terveyskeskuksiin hoidettavaksi. Kuka silloin määrittää, mitä on perusterveydenhoito ja onko terveyskeskus kykenevä vastaamaan näiden potilaiden hoidosta. Onko riittävästi asiaan perehtyneitä lääkäreitä?

Operatiivisesti hoidettujen potilaiden hoitoajat erikoissairaanhoidossa ovat lyhentyneet viime vuosina huomattavasti. Vuodeosastohoito perusterveydenhuollossa on nykyisin ihan muuta kuin hoivaa. Se on usein vaativaa leikkauspotilaiden jatkohoitoa. Tarvittaisiin erikoislääkäreitä hoitamaan erikoissairaanhoidon potilaita.

Mikään ei tehtävien lisääntyessä vastaavasti vähene perusterveydenhuollosta. Mm. terveyskeskusten ns. turhien todistusten määristä on puhuttu vuosia. Edelleenkin osa työnantajista vaatii lääkärin kirjoittaman sairauslomatodistuksen 1-3 päivän poissaoloista, ja jopa lapsen sairastumisesta jotkut vaativat edelleen lääkärintodistuksen. Myöskään Kelan uusimat lomakkeet eivät ole yhtään yksinkertaistuneet. Päinvastoin, uusittu C-lausunto on erittäin hankala täyttää. Luulisi, että esim. RAI-toimintakyvyn arvio riittäisi Kelalle todistamaan henkilön toimintakyvyn ja hoitotuen tarpeen. Tiedot eivät ole kuitenkaan suoraan sairauskertomuksista sinne siirrettävissä.

Useimmat edellä luetellut muutokset ovat varmaan hyviä, tosin aselaista olen toista mieltä. Mutta miten perusterveydenhuolto tästä selviää? Onko muutoksia tehtäessä kertaakaan laskettu, minkä verran perusterveydenhuolto tarvitsee lisäresursseja selvitäkseen tehtävistä? Onko tieto lisätehtävistä mennyt kuntiin ja kuntayhtymiin niille, jotka päättävät resurssien jaosta? Missä on virat ja tekijät kaikkien uusien tehtävien hoitamiseksi? Ei ole ihme, että lääkärit lähtevät työpaineen alla muhin, helpompiin tehtäviin ja ylilääkäritkin katsovat yhtälön ratkaisun mahdottomaksi. Nuoret valitsevat erikoisalan, jota on helpompi hallita ja jonka työmäärä on ennakoitavissa.

Perusterveydenhuolto ei vahvistu velvoitteita lisäämällä eivätkä perusterveydenhuollon ja erikoissairaanhoidon raja-aidat vähene sillä, että potilaat siirtyvät terveyskeskuksiin. Minä olen ymmärtänyt, että vahva perusterveydenhuolto on sellainen, että se selviytyy sille annetuista tehtävistä. Tarvitaan virat, työhön sitoutuneet lääkärit ja hoitajat, toimivat sairauskertomusjärjestelmät ja mielellään muutama vuosi työrauhaa, ettei kaikki muutu koko ajan.