Julkisuudessa on keskusteltu mahdollisuudesta lisätä erilaisten verorahoitteisten palveluiden asiakasmaksulaskujen yhteyteen tieto palvelun todellisista kustannuksista. Erityisesti poliitikot ja johtavat virkamiehet ovat vaikuttaneet innostuneilta. Allekirjoittanut voisi siis lähettää laskuja joissa lukisi "Kolmen viikon psykiatrinen osastohoitojakso, 315 euroa. Hoidon todelliset kustannukset 7 300 euroa". Tai vastaanottaa laskuja, joissa lukee "kuukauden päivähoitomaksut 403 euroa. Todelliset kustannukset 2 200 euroa". Mutta miksi?

Periaatteessa kustannusilmoituksilla voitaisiin pyrkiä ohjaamaan potilaita. Mutta kykenevätkö ja haluavatko potilaat ohjautua kustannustiedon valossa? Ja mihin suuntaan? Terveystaloustieteessä on tutkittu paljon kustannusten vaikutusta terveyspalveluiden kysyntään. Oppikirjavastaus lienee, että ns. hintajoustoa on, mutta se on suhteellisen pientä, tulosidonnaista, sairaalassa pienempää kuin avohoidossa ja vähentää tarpeellisia palveluja yhtä lailla kuin tarpeettomia. Maksuilla voidaan siis hieman ohjata potilaita, mutta ne pitää miettiä tarkkaan jotta suunta olisi oikea. Toisin sanoen, potilaat eivät kovin paljoa halua muuttaa päätöksiään rahan takia, eivätkä esimerkiksi sairaalapalveluiden osalta usein siihen kykenisikään - äkillistä sairastumista kun ei pääse valitsemaan.

Voidaan kuitenkin kysyä, onko kustannustiedolla lainkaan samanlaista vaikutusta kuin oikealla maksulla. Vakuutusmaailman puolella nimittäin vakuutuksen ostaneella on taipumuksena käyttää palveluita vakuuttamattomia enemmän - ajatuksella "mitä enemmän käyttää sitä enemmän säästää". Ainakaan allekirjoittaneella ei ole tietoa siitä, kummalla tavalla suomalaiset verorahoitteisessa järjestelmässämme asiaan suhtautuisivat. Jos oopperalipussa lukisi "hinta 80 euroa, todellinen kustannus 500 euroa" alkaisimmeko käydä enemmän vai vähemmän oopperassa? Olisiko hienoa olla pitkään osastolla, kun koko ajan tienaisi veroeurojaan takaisin? Hypoteesini olisi, että kustannustiedolla tuskin olisi paljoa vaikutusta, mutta vähänkin vaikutuksen suuntaa on vaikea arvailla. Aihe on kuitenkin niin mielenkiintoinen, että Lääkäriliitto järjestää syksyllä Lääketieteen Etiikan päivän seminaarin aiheesta.

Toisaalta tarkoituksena ei tarvitse olla kenenkään ohjaaminen, vaan vain lisätä "hintatietoisuutta". Voisi jopa ajatella, että kansalaisilla on oikeus tietää, mitä palvelut maksavat - vaikka onkin helpommin sanottu kuin tehty laskea tarkkaan yksittäisen potilaan hoidon kokonaiskustannukset. Kansalaisille syntyisi joka tapauksessa realistisempi kuva siitä minne kunnan rahat menevät. Tämän jälkeen olisi mukavampi maksaa kiitollisena veroja; ei tarvitsisi syyttää poliitikkoja verorahojen hukkaamisesta, kun olisi itse juuri niitä käyttänyt. Toisaalta kustannukset nähdessään kansalaiset voisivat vaikka alkaa vaatia enemmän tehokkuutta julkiselta palvelulta - tai samansuuruista palveluseteliä. Kysymys kustannusten ilmoittamisesta kansalaisille on siis varsin puhtaasti poliittinen.

Vaikein kysymys liittyy yleiseen yhteiskuntaeettiseen kysymykseen siitä, pitääkö kaikkien hyvinvointipalveluiden rahallisia kustannuksia korostaa? Varsinkin, kun niiden kustannus-vaikuttavuutta ei kuitenkaan kyetä ilmoittamaan? Vaikka kaikella onkin hintansa, yhteiskunnassa on myös muita kuin rahallisia arvoja. Tärkeintä lienee keskittää kustannusinformaation kerääminen ja levittäminen lääkäreille ja poliitikoille - siis heille, jotka voivat arvioida myös saavutettuja hyötyjä ja oikeasti vaikuttaa syntyviin kustannuksiin.