Potilasturvallisuus on sitä, että potilas saa tarvitsemansa ja oikean hoidon, josta aiheutuu mahdollisimman vähän haittaa (1,2) . Potilasturvallisuuden käsitteeseen mahtuu siis myös diagnostiikan ja hoidon turvallisuus, samoin johtaminen, arvot ja asenteet. STM:n potilasturvallisuusstrategian tavoitteena vuoteen 2013 mennessä on, että potilasturvallisuus on ankkuroitu toiminnan rakenteisiin ja toimintatapoihin: hoito on vaikuttavaa ja turvallista (3). Potilasturvallisuusasiat ovat tärkeitä myös lääkäreiden oikeusturvan kannalta.

YLE uutisoi verkkosivuillaan 23.4. HUS-Kuvantamisen PACS-järjestelmän ongelmista. Uutisessa haastateltujen lääkäreiden mukaan ongelmat ovat moninaisia: automaattinen puheentunnistus ei ole luotettava työkalu, tietojärjestelmä toimii hitaasti tai saattaa olla pitkiä aikoja poissa käytöstä, varajärjestelmää ei ole ja hoitava lääkäri saattaa tietämättään katsella väärän potilaan kuvia. Vaaratapahtumien raportointijärjestelmään tapahtumia on kuitenkin kirjattu vähän. Tässä on varmasti kollegoilla terästäytymisen paikka, vaikka ymmärrän heitä hyvin. Kun työaikaa kuluu jo valmiiksi hukkaan tietojärjestelmien kanssa taistellessa, ei vaaratapahtumailmoitusten kirjaaminen järjestelmään innosta.

Eniten uutisessa kuitenkin huolestuttaa HUS-Kuvantamiskeskuksen toimitusjohtajan kommentti: "Sellaista, että todellisuudessa potilasturvallisuus vaarantuisi, ei ole. Mutta totta kai työn tehokkuus on laskenut silloin, kun järjestelmässä on ongelmia." Asenne on hengenvaarallinen, ja valitettavasti siihen törmää potilasturvallisuudesta puhuttaessa laajemminkin.

Kuinka voidaan varmasti tietää, että potilasturvallisuus ei ole vaarantunut? Turvallisuuskriittisessä organisaatiossa ei voida lähteä siitä olettamuksesta, että potilasturvallisuus ei vaarannu, vaikka järjestelmät eivät toimikaan oikein. Potilasturvallisuudessa on kysymys siitä, että luodaan toimintaympäristö, joka ehkäisee vaaratapahtumien syntymistä. Tällä hetkellä voisi jopa väliaikaisesti tyytyä siihen, että järjestelmät eivät edesauta vaaratilanteiden syntymistä. Niin kauan kuin tätä asiaa ei ymmärretä, varsinkin organisaatioiden johdossa, on kaikki alemmilla portailla tehtävä potilasturvallisuuden parantamiseen tähtäävä työ kuin hiekanjyvä Saharassa.

Vain erittäin harvoin voidaan osoittaa, että tietojärjestelmä on varmasti aiheuttanut potilashaitan, ja silloinkin syy vieritetään usein käyttäjän harteille. Potilasturvallisuudesta huolehdittaessa syy-yhteyttä ei edes tarvitse osoittaa aukottomasti, vaikka toimintaa valvovat viranomaiset tuntuvat asiaa tästä näkökulmasta katsovankin. Tietojärjestelmien ongelmat edesauttavat vaaratilanteiden syntymistä. Sairaan potilaan hoito suuressa organisaatiossa on monimutkainen prosessi ja kuvantamisessa olevat ongelmat saattavat realisoitua potilasvahinkona vasta varsin kaukana kuvantamiskeskuksesta. Nykyiset haittatapahtumien raportointijärjestelmät tuntuvat olevan voimattomia tämän ongelman edessä.

Potilasturvallisuuden kulttuurissa on merkittäviä ongelmia, jos lääkärit kokevat, että turvallisuusongelmista ei saa puhua organisaation sisällä ja huoli purkautuu nimettöminä ulostuloina mediassa. Turvallisuuskriittisellä toimialalla työntekijöiden huoli turvallisuuden heikkenemisestä pitäisi ottaa vakavasti, koska muunlainen viesti johdolta rappeuttaa turvallisuuskulttuuria. Ongelmien kieltäminen ei varmasti edesauta tilanteen korjaantumista.