Mahdollisuus e-reseptien sähköiseen uusimispyyntöjen lähettelyyn tuntui alunperin varsin näppärältä työkalulta, jolla säästettäisiin kaikkien asianosaisten aikaa. Mutta se paljastikin koko systeemin virheellisen ajattelutavan, mikä juontaa juurensa jo paperimaailmasta, ja minkä turhimpia ilmenemismuotoja on hoitajien kouluttaminen kroonisten sairauksien reseptien uusimiseen. E-reseptihuumassa unohtui nimittäin pääasia eli sen määrittely, kuinka usein lääkityksen teho, turvallisuus ja tarpeellisuus on arvioitava ja minkä tasoista tuon arvioinnin on oltava.

Onkologikollega toivoo rintasyövän adjuvanttihoidon reseptin voimassaoloksi viittä vuotta eli sen ajan, minkä hoito kestää. Verenpainetautia sairastava seuraa itse verenpainearvojaan, ja periaatteessa hyvin ohjeistettuna hänen ei tarvitsisi tavata lääkäriään (eikä ketään muutakaan) stabiilissa vaiheessa vuosittainkaan - päätöksenteon tukihan varoittaisi sekä potilasta että terveydenhuoltoa puuttuvista mittaustuloksista tai huonosta hoitotasapainosta. 1 tyypin diabeetikon insuliinivalmisteita ei yleensä vaihdeta vuosikausiin tai jopa vuosikymmeniin ja lääkityksen on kaikesta huolimatta jatkuttava keskeytyksettä. Terveydenhuollon kontaktien tehtävä on toki arvioida hoidon laatua ja tukea omahoitoa. Toisaalta taas klotsapiini pitää määrätä joka kuukausi uudelleen, mutta vasta sen jälkeen, kun leukosyyttimäärä on tarkastettu. Isotretinoiininkin kuukausittainen uudelleenmääräys vaatii negatiivisen raskaustestituloksen.

Kriittisesti voisi kysyä, kuinka monen sairauden hoitoa reseptien yhden vuoden voimassaolo edes palvelee? Puhumattakaan reseptien sähköisestä "sokkouusinnasta", missä samalla kerralla ei edes välitetä tietoa potilaan senhetkisestä voinnista tai sen selville saaminen vaatii edeltävää kontaktia johonkin toiseen terveydenhuollon henkilöstöön, jotta tieto saadaan kirjattua potilastietojärjestelmään!

Sähköistä reseptiä suunnitellessa oli tietenkin hyvin hankala arvata, minkälaiseen sähköisen terveydenhuollon maailmaan viime vuosikymmenen alussa suunniteltuna se lopulta tulee käyttöön. Suunnittelijaosapuolista kellään ei tainnut olla kokemusta muista kuin paperiresepteistä - eikä kansainvälisistä e-resepteistä kauheasti olisi ollut opittavaakaan, sillä suurin osa oli tuossa vaiheessa teknisesti lähinnä "sähköposti apteekkiin" -tyyppistä viestitystä eikä lääkettä voinut toimittaa kuin tietystä apteekista. Koska toisaalta suuri osa muutosvaatimuksista pitää kierrättää Eduskunnan kautta, on turha haaveilla ketterästä ohjelmistokehityksestä tai edes loputtomiin kritisoida vaatimusmäärittelyitä tuottaneita kollegoja, viranomaistahoja tai edes ohjelmistotoimittajiakaan.

Suomessa on leimauduttu ja kiinnytty resepteihin lääkehoidon kokonaisuuden hallinnan välineinä, vaikka oikeastaanhan ne ovat vain varastotilauksia, joihin vain tietyllä ammattioikeudella varustettu henkilö voi antaa valtuutuksen. Kuten kauppalistan perusteella ei voi varmuudella päätellä illallisen ruokalajeja, ei reseptilistan perusteella voi päätellä kokonaislääkitystä.

E-arkistoon olemme saamassa (onneksi) potilaalle yhden kansallisti ylläpidettävän lääkelistan. Pelkonani kuitenkin on, että potilaalla on tulevaisuudessa lääkärin ylläpidettävänä edelleen kaksi listaa: reseptilista ja lääkelista, joista reseptit olisi kuitenkin erikseen lisäallekirjoitettava. Nyt olisikin hyvä aika ottaa kokonaisuus uuteen käsittelyyn, sillä apteekista tulvivien sähköisten reseptien uusimispyyntöjen hallinta uhkaa varsinkin terveyskeskuslääkäreiden ajanhallintaa ja työmotivaatiota.