Valtakunnallinen sosiaali- ja terveydenhuollon hoitoilmoitusjärjestelmä on laajentunut kattamaan perusterveydenhuollon avohoidon viime vuodesta lähtien. Raportointi laajenee vähitellen vuoden 2012 aikana koskemaan koko Suomea. Tavoitteena on THL:n mukaan tuottaa tietoa palvelujen parantamiseksi ja väestön terveyden edistämiseksi.

Julkisella perusterveydenhuollolla on ilmoitusvelvollisuus. Alkuperäinen aikataulu on viivästynyt, koska tietojärjestelmät eivät ole taipuneet uuteen raportointiin ja tiedon keruuseen.

Tavoite saada parempaa tietoa ja etenkin hyödyntää sitä toiminnan kehittämisessä on varmasti hyvä ja kannatettava. Valtakunnallisesti ei ole ollut tiedossa, mitä vastaanottotilanteissa ja potilaita hoidettaessa tarkalleen tehdään tai mihin resurssit kohdentuvat. Sama tilanne on osin ollut myös paikallistasolla. Lisäresursseja perustellessa tai entisiä resursseja puolustaessa on vaikea mennä väittelemään rahakirstun päällä istuvien kanssa ilman kunnollista tilastotietoa ja analyysiä tilanteesta.

Tilastointi on herättänyt käytännön avohoitolääkäreissä voimakkaitakin mielipiteitä. Suurimmaksi ongelmaksi on koettu tilastoinnin hankaluus. Onhan uusia koodeja kymmenittäin ja näin ollen uusia täytettäviä laatikoita on ilmaantunut tilastointisivulle päätettäessä potilaskontaktia.

Jokaisen tilastointikerran yhteydessä kuluu hyvin herkästi aikaa enemmän kuin aikaisemmin. Pitkällä aikavälillä ja kokonaisuutta ajatellen minuuteista alkaa kertyä tunteja. Nämä tunnit ovat tietenkin pois ydintoiminnoista eli potilaan kohtaamisesta ja hoidosta.

Toisena huomattavana huolenaiheena on kyseenalaistettu, onko kerätty data validia ollenkaan? Mikäli tilastointi on tehty liian vaikeaksi ja ohjeistus epäselväksi, tilastoidaan helposti se ensimmäinen koodi, joka ohjelmasta valmiiksi irtoaa tai satutaan muistamaan. Tällainen riski kasvaa, jos työpaikalla unohtuu kunnollinen koulutus ja sisäinen ohjeistus asiasta. Silloin voi perustellusti kysyä, mikä arvo kerätyllä tiedolla on ja miten tämä väärä tieto vaikuttaa tulevaisuuden toimintaan tai ohjeistuksiin?

Hieman kärjistetysti voi kysyä, olisiko lääkäriresurssi paremmassa käytössä esimerkiksi tekemässä kotikäyntejä vanhuksien luo? Tämä on keino, joka on selkeästi alikäytetty hyötyyn nähden. Omassa elinympäristössään kertaalleen hyvin tutkittu vanhus pärjännee oikein kohdennettujen tukitoimien ja lääketieteellisen avun kanssa pitempään kotonaan.

Jos lääkärin aika sen sijaan kuluu spatteja eikä patteja vastaanotolla etsien ja potilasta tätä näkemättä hoitaen, ei suuntaus liene oikea. Toivottavasti tilastointijärjestelmä automatisoituu mahdollisimman paljon linkittyen lääkärin antamaan diagnoosikoodiin. Tällöin rivilääkärikin voi saada hyödyllistä tietoa hoitamastaan väestöstä.

Lääkärijohtajille hyvä ja luotettava tieto tarjoaa oivallisen johtamisen välineen.