Norja on ottanut erikoissairaanhoidon järjestämisessä jättiaskeleen täysin päinvastaiseen suuntaan kuin Suomi. Norjan mallissa koko sairaalalaitos on tarkoitus siirtää vuoden 2002 alusta valtion vastuulle.

Norjan uudistuksen perusideana on kokonaan uudenlaisen rahoitus- ja johtamismallin luominen sairaaloille. Tarkoitus ei ole käynnistää varsinaisia valtion sairaaloita. Sen sijaan valtio perustaa 5-10 uudenmallista valtiollista terveysyritystä, jotka terveydenhuollon valtionyhtiöinä huolehtivat erikoissairaanhoidosta. Uudet valtionyhtiöt toimisivat alueellisesti ja kattaisivat koko maan. Täten sairaaloita hoitaisivat valtion omistamat yritykset, eivätkä sairaalat enää olisi osa julkishallintoa. Valtion takauksen vuoksi nämä terveysyritykset eivät voisi mennä konkurssiin. Valtakunnan poliittinen johto ohjaisi sairaaloita nimittämällä yritysten johtoelimet. Toiminnallisesti sairaalat eivät kuitenkaan olisi enää suoraan poliittisen johdon alaisia, vaan ne toimisivat yrityksinä muiden valtionyhtiöiden tavoin.

Valtion vastuulle uusien valtionyhtiöiden hallintaan siirrettäisiin Norjan uudistuksessa julkiset yleissairaalat ja niiden poliklinikat, erikoistuneet kuntoutuslaitokset, psykiatriset sairaalat ja aluepsykiatriset keskukset sekä psykiatriset päiväosastot ja poliklinikat. Siirto koskisi myös lasten ja nuorten psykiatrista hoitoa, laboratorio- ja röntgenlaitoksia sekä sairaankuljetusta ja sairaala-apteekkeja.

Norjan malli siirtäisi 100 000 työntekijää kunnallisista sopimuksista uusien yritysten kanssa tehtävien sopimusten piiriin. Terveysministeriön suunnitelma on ollut lausuntokierroksella ja Norjan lääkäriliitto on osaltaan toivottanut rakennemuutoksen tervetulleeksi.

Onko Norjan malli yksi uusi kummajainen niiden kokeilujen joukossa, joissa sairaalat ja niiden henkilökunta ovat potilaita ja epäonnistuvan hoitokokeilun kohteita? Vai onko se malli, jota tulisi vakavasti harkita myös Suomessa?

Myös meillä sairaalat ovat olleet koepotilaina jo pitkään. Suomen sairaalat joutuivat maailmassa ainutlaatuisen hoitokokeilun kohteiksi 1993. Ministeri Osmo Soininvaara kuvasi tätä kokeilua vuoden 2001 lääkäripäivien avajaispuheessaan maailman hajautetuimmaksi terveydenhuoltojärjestelmäksi. Hän kysyikin tuolloin, kumpi on väärässä: Me vai kaikki muut? Norjan uudistus on Suomen sairaaloiden rahoitus- ja hallintomallille vastakkainen kolmessa keskeisessä asiassa eli rahoituksessa, johtamisessa ja omistuksessa.

Norjan mallissa sairaaloiden rahoitus säilyisi pääosin julkisena kuten Suomessakin. Sen sijaan Norjan rahoitusmalli olisi kohtuullisen keskitetty, kun se Suomessa on äärimäisen hajautettu. Sairaaloiden johtaminen Norjan uudistuksessa perustuisi yritysmuotoiseen hallintoon valtionyhtiön puitteissa, kun se Suomessa on osa kunnallista julkishallintoa. Omistussuhteen osalta Norjan malli eroaa siinä, että sairaaloiden omistajilla on malliin sisäänrakennettu aito ja ensisijainen kiinnostus yrityksen hyvinvointia ja menestystä kohtaan. Norjan mallissa sairaaloita ylläpitävillä yrityksillä on vain yksi päätoiminto, jossa niiden tehtävä on menestyä: erikoissairaanhoito. Suomessa sairaalat ovat lukuisien omistajiensa sivubisneksiä, jotka koetaan etäisiksi mm. siksi, että ne useimmiten eivät sijaitse lähellä omistajiaan.

Olisivatko Suomen sairaalat potilaina paremmassa hoidossa Suomen vai Norjan tapaisessa hoitokokeilussa? Kaikki kolme edellä kuvaamaani näkökohtaa antavat enemmän pisteitä Norjalle kuin Suomelle. Myös Lääkäriliiton terveydenhuollon rahoituskokeilutyöryhmä (RAHOKO) on tulevaisuutta hahmottaessaan päätynyt suosittamaan Norjan mallin suuntaisia ratkaisuja. Sairaalalaitos on tärkeä kansallisomaisuus, johon tulisi kohdistua myös aito valtion kiinnostus. Tämä ei voi enää toteutua meillä vuoden 1993 valtionosuusmuutoksen jälkeen. Myös sairaaloiden johtamismallia Lääkäriliitto esitti kehitettäväksi enemmän Norjan mallin mukaisesti ammattijohtamisen suuntaan, suositellessaan poliittisen ohjauksen keskittämistä strategiseen budjettiohjaukseen toimintojen ohjauksen sijasta.

Kukaan ei Suomessa ole vakavissaan esittänyt koko terveydenhuollon yksityistämistä. Sen sijaan olisi hyvin perusteltua hakea kokeiluja uudenlaisesta julkisen ja yksityisen yhteensovittamisesta. Vaikka Norjan mallissa sairaalat siirtyvät uusien terveysyritysten hoitoon ja hallintaan, muutos ei merkitse sairaaloiden yksityistämistä. Rahoitus säilyy edelleen julkisena siten, että valtion suora panostus rahoitukseen lisääntyy. Norjan mallissa sairaaloiden tuotanto sen sijaan siirtyy yksityiseksi, koska henkilöstö ei enää ole kunnallisten yhtymien, vaan suurten terveysyritysten palveluksessa.

Perusterveydenhuolto ja sairaalat ovat tuotantorakenteiltaan erilaisia. Sairaalat ovat suuria, perusterveydenhuollon yksiköt pieniä. Sairaalat on tarkoituksenmukaista keskittää harvoihin yksiköihin, perusterveydenhuollon tulisi olla lähellä väestöä. Norjan malli ottaa nämä erot huomioon toteuttaessaan erilaisen omistus- ja rahoitusrakenteen sairaaloille ja perusterveydenhuollolle, jota uudistuksessa ei ole tarkoitus muuttaa.

Myös meillä olisi vakavasti harkittava sairaaloiden valtionosuuksien kohdentamisesta suoraan tuottajille koituvia toiminnallisia etuja. Myös julkisen ja yksityisen yhteensovittamista Norjan mallin tapaan kannattaisi kokeilla ennakkoluulottomasti yksityistämällä palvelujen tuotantoa julkisen rahoituksen puitteissa. Suomessa tätä on kokeiltu lähinnä pakon sanelemana, kun kunnallinen terveydenhuolto on alkanut ostaa rajoitetusti yksityisiä palveluja entisen tuotantomallin kohdatessa ongelmia. Toiminta on kuitenkin ollut usein sattumanvaraista ja suunnittelematonta. Tässä Norjan malli menee pidemmälle siirtäessään koko erikoissairaanhoidon tuotannon yhtiömuotoisille omistajille ja luodessaan tälle valtakunnallisen ohjausjärjestelmän.

Tuhannen taalan kysymys on, olisiko lääkärilakolta vältytty, jos Suomessakin sairaaloiden talouden ja johtamisen uudistamiseen olisi paneuduttu niiden perustehtävästä lähtien. Sairaaloiden taloushan uudistettiin Suomen mallissa valtion ja kuntien yleisen uudelleensäätelyn sivutuotteena. Norjan tapauksessa kaikille sairaaloille luodaan niiden lähtökohdista ja niiden tarpeisiin erityisesti räätälöity talouden ja johtamisen malli. Sairaaloiden omistuksen, taloudellisten toimintapuitteiden ja johtamisjärjestelmien yhteiskunnallinen merkitys on niin suuri, että niiden uudelleenjärjestely olisi ansainnut selvästi enemmän itse toimijoiden itsensä kuulemista kuin mitä Suomen mallia muodostettaessa tapahtui.

Olisiko lääkärilakon jälkeen aika aloittaa myös meillä erikoissairaanhoidon suunnittelu itse toiminnasta käsin? Norjan sairaaloiden omistus-, rahoitus- ja johtamismalli tarjoaisi tähän tervettä kaikupohjaa.