Viime aikoina on keskusteltu sairauslomista elämänkriisien jälkeen. Ongelmaan liittyy keskeisesti kaksi käsitettä: sairaus ja työkyky. Tuntuma on, että "työkyvystä" (ja sen suhteista toimintakykyyn, sairauksiin tms.) käydään pohdittua ja monipuolista keskustelua, mutta "sairaudesta" keskustelu on usein huterammalla pohjalla. Ehkä olemme lääkäreinä niin lähellä "sairauden" käsitettä, ettei sitä yleensä tarvitse pohtia, kun taas "työkyky" on vähemmän itsestään selvä.

Psykiatrian osalta asia on kuitenkin toisin, ja sairauden käsitteestä on ollut pakko keskustella paitsi aivotutkimuksen monimutkaisuuden, erityisesti ns. antipsykiatrialiikkeen vuoksi (klassikkona Thomas Szaszin Myth of mental illness, 1961). Mielenkiintoista on, että viimeaikaisessa sairauslomakeskustelussa on otettu ekonomisista syistä (varmaan historiaa tiedostamatta) käyttöön antipsykiatrinen argumentaatio: "Koska psykiatriset ongelmat eivät ole oikeita sairauksia, henkisessä kriisissä olevan työntekijän pitäisi ottaa itseään niskasta kiinni ja tulla töihin. Tai jos tämä ei onnistu, voi olla poissa työstä ilman palkkaa".

Sairauden määrittäminen normaalista poikkeavaksi palauttaa kysymyksen normaaliuden määrittelyyn, eikä "odotettavissa oleva reaktio" ole somatiikan puolellakaan sairauden este. Pragmaattinen ratkaisu ripustautua ICD-10:n varaan toimii sekin vain, kunnes seuraava luokitus ilmestyy. Tähän ei edes mene pitkään: Amerikan Psykiatriyhdistys, jonka työhön diagnostiikka pohjautuu, suunnittelee julkaisevansa uuden psykiatrian luokituksensa DSM-V:n vuonna 2012 (edellinen on vuodelta 1994). Saammeko siis täysin uudet psykiatriset sairaudet neljän vuoden kuluttua? Ainakin saamme uudet diagnostiset kriteerit mielenterveyden häiriöille (huom. terminologia).

Diagnoosien yleisongelma on, että sairaudet eivät usein ole täysin toisistaan erillisiä kategorioita, vaan menevät osin päällekkäin. Sama koskee terveen ja sairaan tai työkykyisen ja työkyvyttömän rajanvetoa - ne ovat ilmiöinä jatkumoita, kuten useimmat psyykkiset ilmiöt ylipäätään. Sairausloma-ongelman näkökulmasta jatkumot ovat kuitenkin pulmallisia, koska mukaan tulevat yhteiskunnalliset tekijät ja arvot. Talcot Parsons (Social systems, 1951) teki tunnetuksi idean, että sairauden vuoksi saa tiettyjä vapauksia vastuusta (ml. poissaolo työstä). Sairaan rooliin liittyy myös velvollisuuksia (ml. toipilaana olo; yksi keskeinen laukaisija viimeaikaisessa debatissa oli, että kaikki julkkissairauslomalaiset eivät ymmärtäneet tätä). Lääkärien sairauskäsityksen ohittaminen sosiaalietuuksista päätettäessä on mahdollista (esim. alkoholiriippuvuus). Yksiselitteisten normien antaminen siitä, missä kohden jatkuva ilmiö (esim. työkyky) pitää katkaista on sekin periaatteessa mahdollista, mutta käytännössä hankalaa eikä perusteltavissa puhtailla faktoilla. Kyseessä on arvovalinta, joten julkinen keskustelu on perusteltua.

Toiset mielenterveyden häiriöt ovat lähempänä fyysisiä sairauksia (skitsofrenia, dementia) kuin toiset (persoonallisuushäiriöt, käytöshäiriöt, ADHD), ja jälkimmäiset herättävät helpommin arvokeskustelua "normaalien" ilmiöiden medikalisoinnista. Elämänkriisin jälkeinen akuutti tai pitkittyvä kriisi- tai sopeutumisreaktio on kuitenkin lähellä fyysisen trauman käsitettä, joten sen osalta medikalisaatiokeskustelun tai antipsykiatrian esiin tuominen ei tunnu perustellulta. Mikään fyysisesti tai psyykkisesti traumaattinen elämäntapahtuma ei sinänsä tietenkään oikeuta sairauspoissaoloon, mutta jos seurauksena on työkyvyttömyys ei keskustelulle "oikeasta sairaudesta" oikein löydy perusteita mikäli fyysisillä traumoilla halutaan oikeuttaa sairauslomia.

Sinänsä mielenkiintoisessa keskustelussa lieneekin kyse jostain muusta kuin sairauskäsityksen filosofiasta. Potilaiden ongelma on, jos he joutuvat tulemaan pelkän sairauslomatodistuksen vuoksi vastaanotolle. Yhteiskuntapoliittinen ongelma on, jos kansalaiset (ml. poliitikot) kuvittelevat itselleen juridisia oikeuksia joita heillä ei ole - kuten oikeutta saada palkkaa pelkän sairauden tai raskaan elämäntapahtuman vuoksi työssä poissaolosta. Lääkärikunnan ja työnantajien ongelma on, jos sairauslomatodistuksia kirjoitetaan niitä pyytämään tuleville, täysin työkykyisille ihmisille. Ongelma sen sijaan ei ole, onko elämänkriisin vuoksi työkyvyttömäksi tullut sairas tai oikeutettu sairauslomaan. Kenties asioista pitäisi puhua niiden oikeilla nimillä, eikä kaivaa antipsykiatriadebattia naftaliinista ja alkaa uudelleenstigmatisoida psykiatrisia potilaita.