Terveydenhuollon tuotteistaminen ja standardointi ovat muotia. Keskeinen huoli on usein, että palveluiden tasossa on vaihtelua, ei niinkään palvelujen taso sinänsä. Insinööri voi mitata vain sellaisen palvelun laatua, joka on standardoitu. Tuotteissa puhutaan yhä useimmin käyntimääristä, vaikka sen hölmöys on kaikille selvää. Ekonomi voi mitata vain sellaisen palvelun tehokkuutta, joka on tuotteistettu. Onneksi muodit tulevat Suomeen niin hitaasti, että pahimmilta ylilyönneiltä toivottavasti vältytään. Riskinä on, että tuotteistetaan ja standardoidaan väärin ja vääriä asioita, kun ei muutakaan osata.

Pari esimerkkiä viime viikolta: Osastolle tuli perusterve keski-ikäinen masennuspotilas. Standardin mukaisen masennuksen hoidon toteuttamista häiritsi se, että potilaalla oli jo tullessaan käytössä 25 lääkettä. SFINX-interaktiotietokanta antoi sivukaupalla varoituksia, mutta potilas kieltäytyi vähentämästä lääkityksiä. Hammaslääkäriliiton etiikka-päivänä opin, ettei hampaiden paikkaaminen ole kariessairauden hoitoa: sairauden hoito tarkoittaisi, ettei paikattavaa synny. Hammaslääkäreillä oli 70-luvulla ainutlaatuinen yritys tehdä itsestään tarpeettomia hoitamalla karies pois; itsekin muistan koulusta fluoripurskutukset ja "reikiä nolla" -kampanjat. Sittemmin hammashoito on tuotteistettu, reikien paikkaamisesta on alettu maksaa suoritepalkkaa, toiminta on tehostunut ja positiivinen kehitys suun terveydessä pysähtynyt.

Perusongelma standardoinnissa on, että osa lääketieteestä on niin monimutkaista ja yksilöllistä, ettei sitä voi standardoida millään järkevällä tavalla romuttamatta potilaan oikeutta saada hyvää ja yksilöllistä hoitoa. Lisäksi hoidon tarpeet eivät useimmiten ole prosessin alussa tiedossa, vaan hoitosuunnitelman pitää elää jatkuvasti muuttuvan tilanteen mukaan. Vaikka autotehtaasta voi ottaa oppia monessa, tätä oppia voi soveltaa vain osaan hoidoista. On selvää että lääkärit määrittävät hoidon sisällön, mutta lääkäreiden panosta tarvitaan enenevästi määrittämään ne asiat, joita voi standardoida ja ne, joita ei kannata edes yrittää. Vain sellaisilla standardeilla on terveydenhuollossa arvoa, jotka tuottavat lisää terveyttä ja hyvinvointia. Näihin standardeihin sitoutuminen, potilaan toiveiden puitteissa, on vastuullista kliinisen autonomian soveltamista. Standardeja voidaan tehdä myös muilla motiiveilla - käytännössä rahan takia.

Tuotteistamisessa perusongelma on, että terveyden ja hyvinvoinnin tuotteistaminen ei ole onnistunut, eikä onnistune jatkossakaan (laatupainotteisista elinvuosista voi olla enemmän haittaa kuin hyötyä). Vastoin ekonomistijargonia olisi usein parempi olla lainkaan mittaamatta kuin mitata huonoilla mittareilla. Asiat, joita ei voi mitata, voivat olla hyvin tärkeitä. Lääkäreitä tarvitaan määrittämään sellaiset "tuotteet", jotka ovat oikeasti yhteydessä terveyteen; mittaamisen helppous ei voi kelvata toiminnan päämääräksi. Väärien asioiden tuotteistaminen on tehokas keino lisätä pseudotehokkuutta ja tuhlata rahaa ilman terveyshyötyjä.

Em. syistä lääkäreillä on paras pohja kouluttautua terveydenhuollon ammattijohtajiksi, eikä potilaita palvelevaa terveydenhuoltojärjestelmää voi jatkossakaan järjestää ilman lääkäreitä vastuullisina johtajina. Julkisen sektorin "lääkärijohtajien" ja "ammattijohtajien" vastakkainasettelu onkin pääosin tietoista populismia; jostakin syystä myös yksityisen terveydenhuollon johtajista suuri osa on lääkäreitä.

Myös nykyinen kliinisenkin lääkärin työ tulee siirtymään yhä enemmän kohti johtamista. Lääkärillä on terveydenhuollossa ainoana mahdollisuudet arvioida kokonaisvaltaisesti mitä potilas tarvitsee, joten lääkäri tullee enenevästi koordinoimaan erilaisten erikoisosaajien standardoituja hoitoja; esimerkiksi psykiatriassa tämä on jo arkipäivää. Eri ammattiryhmien itseisarvo korostuu kunkin ammattitaidon eriytyessä, mutta samalla lääkärin pitää jatkossakin hyväksyä roolinsa hoitotiimin johtajana, joka kantaa vastuun koko hoitoprosessin suunnittelusta ja laadusta. Tästä näkökulmasta erikoislääkäreiden johtamiskoulutuksen hankaloittaminen (ensin hallinnon pätevyyden lakkauttaminen, viimeksi erikoislääkäreiden johtamiskoulutuksen vesittämisyritys asettamalla tavoitteeksi "perusvalmiudet itsensä ja oman työn johtamiseen, alaisena työskentelemiseen ja toimimiseen lääkäriasiantuntijana moniammatillisessa tiimissä" (STM selvityksiä 2007;47) ovat surullisia esimerkkejä lyhytnäköisyydestä.

Sen sijaan että lääkäreitä nyt karkotetaan julkisen terveydenhuollon johto- ja kehittämistehtävistä, lääkärit pitäisi sitouttaa niihin. Terveystaloustieteen ja prosessiteknologian oppeja (ja kenties jopa uusia johtamismuoteja) tarvitaan terveydenhuollossa yhä enemmän. Mutta vain lääkäreiden tuella ja kontrollissa näistä voi jalostua hyödyllisiä työkaluja, jotka palvelevat terveydenhuollon perustehtävää: ihmisten auttamista, terveyden ja hyvinvoinnin lisäämistä.