Terveydenhuollon rahoitus on jälleen noussut keskustelunaiheeksi. Otsikkona oleva lainaus on ministerin kanta terveys- ja sairaanhoitopalveluiden saatavuuteen. Suomalainen terveydenhuolto on hyvä. Se saa myös maksaa. Tätä mieltä on siis ministeri.

Sairaanhoitopiirejä on suositeltu budjetoimaan ensi vuodelle palkkamenoja noin 3 % enemmän kuin tänä vuonna. Useat sairaanhoitopiirit ovat tekemässä budjettejaan tätäkin alhaisemmalle tasolle, jopa vain 2 %:n nousulla. Taustalla on tietysti omistajien = kuntien = palvelun ostajien ilmoitus käytettävästä rahasta. Tämän vuoden tähänastisen käytön perusteella sairaanhoitopiirien budjettien arvioidaan ylittyvän yhteensä noin 400 miljoonalla markalla. Harakka nauroi telkkarissa, että erikoissairaanhoito, puuhastellessaan kalliiden laitteiden kanssa, on kallista, koska kuntien budjetit jatkuvasti ylittyvät. Tuollaisella budjetoinnilla ne ylittyvät varmastikin taas. Tulevana vuonna ollaan jälleen laskemassa lisää vettä tähän myllyyn, joka jauhaa erikoissairaanhoitoa vastaan. Kuntien mielestä terveydenhuolto ei saa maksaa.

Vuonna 1997 terveydenhuoltomenot olivat runsaat 45 mrd. mk. Tästä summasta käyttäjät maksoivat noin 23 %, valtio suunnilleen saman verran ja kunnat lähes 50 %. Julkista rahaa, siis meidän veromarkkojamme, käytettiin terveydenhuoltoon noin 34 mrd. mk. Viime vuonna luvut olivat likipitäen samat. Julkinen verokertymä oli viime vuonna noin 220 mrd. mk, siis jokaisesta veroina maksamastamme 100-markkasesta 15 mk käytettiin terveydenhuoltoon ja 85 mk johonkin muuhun. Onko tämä todellakin se jakauma, jota veronmaksajat haluavat?

Ministerin ja tutkijan mukaan hoidon vaikuttavuuden tutkiminen on se avainsana, jolla päästään ongelman ratkaisuun. Lieköhän? Hoitotutkimukset tehdään useimmiten sellaisilla potilailla, joilla ei ole muita sairauksia ja hoitoja sekoittamassa tehtävää tutkimusta. Vanhenevassa väestössä on yhä enemmän niitä, joilla hoidetaan yhtä aikaa useaa sairautta, eikä ole lainkaan selvää, että puhtaalla aineistolla tehdyt tutkimukset sinällään sopivat heihinkin. Ja vaikka hoito olisikin tehokasta, niin joskus se sairastamisvaihe on edessä. Harvahan terveenä kuolee.

Ollaan tilanteessa, jossa valtiovallan edustajat puhuvat siitä kuinka palvelut rahoitetaan, kun valtio on ensin vetäytynyt hyvin pienen rahoittajan osaan, eikä sillä ole määräysvaltaa varsinaisen rahoittajan eli kuntien rahankäyttöön. Kunnilla taas ei ole yhtenäistä linjaa, vaan jokainen päättää itsenäisesti omasta rahankäytöstään. Tosin kuntienkaan taloudellinen tilanne ei näytä olevan likikään niin huono kuin on annettu ymmärtää. Kumpikaan taho ei halua käydä keskustelua siitä, miten verorahojen käyttö priorisoidaan.

Leimallista terveydenhuollon rahoituskeskustelulle on sen pinnallisuus, ja se ettei haluta tehdään mitään merkittäviä muutoksia. Kun Harakan TV-ohjelmassa Soininvaara puhuu siitä, ettei kauneusleikkauksia pidä tehdä julkisella rahoituksella, ollaan todella kaukana ongelman ytimestä. Terveyspalvelujen kysyntä kasvaa rajattomasti, jos käyttäjä ei itse suoranaisesti joudu arvottamaan kysyntäänsä. Kyllä kaikki ajaisivat hienoimmalla mersulla, ellei olisi sitä rajoittavia realiteetteja. Terveyspalvelujen kysynnän suhteen tällainen vertailu on tietysti eettisesti sopimatonta, mutta käyttäytyykö ihminen periaatteellisesti eri tavalla sen mukaan, mistä tarpeesta on kyse? Ja ellei kysyntää voida rajoittaa, on rajoitettava tarjontaa, niin kuin nyt tehdään. Ongelma vain on se, ettei kukaan päättäjistä halua sanoa sitä miten rajoitetaan. Tai sitten käytettävä enemmän rahaa. Siihenkin Suomella olisi varaa.

Jotain tarttis tehrä. Rohkeuttakaan ei ilmeisesti puutu, mutta pelko estää toimimasta?