Tarkoittaako 452 kuntaa myös 452:ta erilaista terveydenhuoltoa? Merkitseekö 17 000 lääkäriä myös 17 000:ta erilaista tapaa harjoittaa lääketiedettä? Tuleeko hoitoketjumalleja olemaan 21 erilaista sairaanhoitopiirien mukaan? Ratkaiseeko yksittäinen kunta hoidon priorisoinnin poliittisten voimasuhteiden mukaan?

Terveydenhuollon valintojen syntymistä on tärkeää pohtia. Ohjavatko toimintaa markkinavoimat, kunnanisien valistuneisuus tahi tietämättömyys, työttömyyden suhdannevaihtelut ja sitämyötä sosiaalimenojen heilahtelut? Määräytyykö resurssienjako ylilääkärin karismaattisuuden tai puhetaitojen perusteella? Onko kysymys hoidon saamisesta riippuvainen postinumerosta tai kadun aurinkoisesta puolesta, kuten monet pääkaupunkilaiset sen tänä päivänä kokevat. Vaikuttaako hoidon saamiseen äänekäs potilaslobbaus, tai olisiko sittenkin viisainta satsata lottoriviin, perintöön tai ostaa suuri vakuutus? Jonojen ohittamisen moraalia koskevaa keskustelua käydään taas lehtien palstoilla. Kukaan ei ole kuitenkaan kyseenalaistanut varsinaista ongelmaa, ylipitkän jonon eksistenssin moraalia.

Lääkintöhallituksen lakkauttamisen jälkeen tehtävät jaettiin Terveydenhuollon oikeusturvakeskukseen, Lääkelaitokseen, Stakesiin ja ministeriöön sekä lääneihin. Taikasana oli siirtyminen normiohjauksesta informaatio-ohjaukseen, mutta onko se johtanut villin lännen olosuhteisiin, jossa jokainen kunta huseeraa oman viisautensa mukaan ja vahvimman tai varakkaimman yksilön oikeus on lopulta se joka pätee? Psyykkisesti sairaat ja päihdeongelmaiset ovat heikompia puolustamaan itseänsä jokaisessa terveyslautakunnassa ja tästä alkavat jo seuraukset näkyä. Informaatio-ohjaus on rivilääkärille kysymysmerkki. Informaatiosta sinänsä ei ole puutetta - sen sijaan voi kysyä, kuka jaksaa kaikkia julkaisuja edes pääpiirteittäin seurata, ja vielä hankalampi kysymys on, kykenemmekö me erottamaan disinformaation informaatiosta, olennaisen ja tärkeän bulkista.

Jos ainoa ohjauksen muoto lopulta on jälkikäteinen virheiden etsiminen, juridinen prosessi, potilasvahinkoineen, virkavirhe- ja vahingonkorvaussyytteineen, niin metsässä ollaan. Toki tätäkin oikeuspuolta tarvitaan, mutta ei kai kukaan kuvittele liikeyrityksen johtamista sellaiseksi. Ajatusleikkinä voisi arvioida liikeyritystä, jonka ainoa johtamisen muoto olisi tilinpäätöksen jälkeinen potkujen tai bonusten jako. Henkilökunta taistelisi side silmillä ja irrallaan toisistaan pyrkien kukin itse arvioimaansa päämäärään. Esimerkki on tietysti äärimmäinen ja mielikuvituksellinen, mutta jossakin määrin hyödyllinen ajatusleikki.

Paluuta monoliittiseen keskusjohtoiseen ohjausjärjestelmään ei ole, mutta onko tämä pirstaloitumiseen johtava kehityskään oikea tie? Eikö yksittäisten hoitojen, lääkkeiden ja tekniikoiden lisäksi tulisi arvioida myös rakenteita ja järjestelmiä. Eikö järjestelmän laadunvalvontaa voisi aloittaa jo ennen kuin kuolleisuusluvuissa näkyy eroja?

Hoidon tasa-arvosta puhutaan juhlapuheissa, samoin potilaan oikeudesta hoitoon. Kuntien arkiset rahapäätökset eivät seuraa näitä ihanteita. Eikö jo nyt nähtävissä olevien epätasa-arvon viitteiden tulisi johtaa panostukseen terveydenhuollossa. Juustohöyläleikkaaminen, hoitojen lykkääminen ja jonojen kasvattaminen vain lisäävät epätasa-arvoa. Muutaman vuoden takainen hoitotakuutavoite on jäänyt paitsioon laman puristuksessa. Mitään uuttakaan ei ole saatu tilalle.

Tulisiko yhteiskunnallisessa arvokeskustelussa nyt käydä käsiksi terveydenhuollon minimitasoon. Vaikka en haikaile tsaristista, yksityiskohtaista normiohjausta takaisin, pitäisi ehkä kuitenkin olla määritettävissä se rahallinen, rakenteellinen ja toiminnallinen minimi, jonka alle yksikään kunta ei voi terveydenhuollossa mennä. Lukuisia kysymyksiä nousee tämän päivän tilannetta tarkastellessa. Keskustelua kaivataan, jotta löytäisimme vastauksia.