Ensimmäinen viikko lakkovaroituksen varjossa on takana. Pikku hiljaa alkaa selkeytyä, mikä on valitsemamme suunta. Valtuuskunta ja hallitus olivat yksimielisiä päätöksissään. Yhtään epäröivää puheenvuoroa ei puhujapöntöstä kuulunut.

Tarjouksessa oli kyllä hyviäkin elementtejä, ja kiitokset neuvottelijoille tähän astisesta. 20 %:n korotustasosta ollaan vielä kaukana. Väestövastuuosion puolella jäimme kaipaamaan ohjeistusta ja neuvotteluvelvoitteita työmäärien suhteen. Toinen tärkeä kohta on mallittaa tilanne, jossa ei ole käytettävissä sijaisia tai virkaa ei saada täytettyä. Poissa olevan kollegan palkka on maksettava niille, jotka sitoutuvat tekemään hänelle kuuluvan työn. Kunta ei voi ilmoittaa osalle kuntalaisista, ettei heille ole tarjolla omalääkäripalveluita. Neuvolapalveluita ei voida hoitaa päivystyksessä. Asia on hoidettava paikallisesti tilanteen mukaan.

Julkisella puolella on yleinen käsitys, että eri työntekijäryhmiä on kohdeltava tasapuolisesti. Ajatus on varmasti sinällään oikea, mutta se ei tällä hetkellä toimi. Jos kunnissa henkilöstöpäälliköt ja johtavat lääkärit eivät ymmärrä lääkäreiden erityisasemaa, ei ole toiveita selvitä tästä tilanteesta kunnialla. Tasapuolisuus henkilöstöryhmien suhteen voi olla esteenä päätöksille, joilla taattaisiin lääkäreiden pysyminen viroissaan. Paikallisten sopimusten teko voi tuolloin olla vaikeaa ja toiminta kärsii. Kaikki työntekijät terveydenhuollossa ansaitsevat kyllä palkkansa.

Juhlapuheissa on puhuttu perusterveydenhuollon aseman lujittamisesta. Olemme nyt tilanteessa, jossa odotamme muutakin kuin sanoja. Poliittisten päättäjien on lunastettava lupauksensa. Jo vuosia on korostettu yhtenäisyyttä, ja julkisen puolen työntekijöille on haettu samat tupo-prosentit. Vuosien mittaan on patoutunut tyytymättömyyttä korotustasoon ja samanpalkkaisuuteen. Tasapäistämiseen on pyritty matalapalkkaerin, ja loput on hoitanut verotuksemme progressiivisuus. Verotukseen emme lääkäreinä voi vaikuttaa. Palkkoja on siis nostettava reilusti, jotta 90-luvun tuottavuuden noususta osa näkyy myös lääkärin nettopalkassa

Rivimme ovat yhtenäiset. Jo nyt on näkyvissä halua liittyä liittoon uudelleen, ja tämä tulee varmasti vielä lisääntymään. Toisaalta varmasti joukossamme on lääkäreitä, joille lakolla uhkaaminen on henkisesti vaikeaa ja sotii heidän omatuntoaan vastaan. Todellinen vastuu on nyt kuitenkin työnantajapuolella. He tekevät valintansa, eikä siinä auta puolusteluna tasapuolisuus muiden työntekijäryhmien kesken. Lääkäreiden palkkasumma, 2,9 miljardia on vain 5,8 % terveydenhuoltoon käytettävästä 50 miljardista. 20 % tasonkorotus ei järkytä tätä todellisuutta. Kyseessä on tahtotila. Tarvitseeko julkinen järjestelmä lääkäreitä? Ovatko suomalaiset valmiit siirtymään, kuten on ehdotettu, lisäkoulutetun hoitajan hoiviin ja luottamaan sieltä saatavaan diagnostiikkaan ja hoitoon? Olemmeko valmiit laskemaan poliittisin päätöksin hoidon tasoa?

Tavoitteena on jatkaa neuvotteluja edelleen ja torjua mahdollinen lakkotoiminta järkevällä sopimuksella. Ilman lääkäreitä eivät sairaalat pysty antamaan nykyaikaista hoitoa - hoivaa voidaan kyllä antaa ja potilaita säilyttää muun henkilökunnan avulla, mutta sairaalan perimmäinen tarkoitus ei täyty. Potilaat tulevat terveyskeskukseen tavatakseen lääkärin. Jos siellä ei ole lääkäriä, palvelut haetaan muualta. Todellisuudessa tarvitsemme järjestelmän, jossa työskentelee eri työntekijäryhmät tuoden oman osaamisensa tiimiin. Kuuluuko siihen tiimiin lääkäri - se nähdään jatkossa.