Terveyskeskuksissa ollaan muutoksen tiellä. Terveydenhuoltolain mukainen valinnanvapaus on ollut potilaiden mahdollisuutena pian puolen vuoden ajan. Isoilta muuttoliikkeiltä on vältytty, kuten etukäteen arveltiinkin, mutta joidenkin terveyskeskusten potilasmäärät on kasvaneet. Potilaiden ilmoittamien vaihtojen syyt ovat moninaiset: osaa on houkutellut terveysasema parempien liikenneyhteyksien varrella tai työpaikan läheisyydessä ja varsin usein syyksi on sanottu tiedossa oleva "parempi" lääkäritilanne tai aseman yleinen toimivuus. Hyvä maine siis vaikuttaa.

Valinnanvapauteen varauduttiin monin paikoin uusin toiminta- ja palkkamallein, sillä vapaaseen liikkuvuuteen vanha väestövastuuvirkaehtosopimuksemme sopii varsin huonosti. Potilaille on ymmärrettävästi haluttu turvata mahdollisimman tasavertaiset palvelut - lääkärin näkökulmasta kolikon kääntöpuolella on hoidon laatu. Osalle väestöstä tarjotaan edelleenkin omalääkäriä, mutta pääsääntöisesti ajatellaan, että kuka tahansa lääkäri voi hoitaa potilasta jatkuvan potilas-lääkärisuhteen jäädessä näin toissijaiseksi. Tätä ovat kritisoineet etenkin kokeneet kollegat. Pitkäjänteisen hoitosuhteen luominen ei ole enää itsestäänselvyys, kun hoidon seuranta - ja sitä kautta vaikuttavuuden arviointi - ei ole enää omissa käsissä. Kuitenkin kansainvälisissä aineistoissa potilas-lääkärisuhteen asema on kiistaton, kun hoidon tuloksia arvioidaan.

Uudet, kokeilussa olevat palkkamallit ovat selvästi suoritepohjaisia. Monin paikoin suoriteperusteisuuden lisäystä on kritisoitu, koska terveyskeskuksissa tehtävä työ on muuttunut viime vuosien aikana. Me kaikki terveyskeskustyötä tekevät tiedämme, että vastaanottokäyntien määrät ovat pienentyneet ja muuttuneet samalla paljon haastavammiksi. Monisairaiden potilaiden hoitoon pitää pystyä paneutumaan useampia hoitosuosituksia noudattaen, työ on entistä konsultaatiopainotteisempaa ja erikoissairaanhoidosta siirretään yhä vaativampien potilaiden seurannat terveyskeskuksiin. Näkymätöntä paperityötä terveyskeskuksissa on edelleen paljon, vaikka turhaa todistustaakkaa onkin yritetty keventää. Koulutuksiin, kokouksiin ja muuhun yhteiseen toimintaan on myös varattava aikaa. Monin paikoin entisestä väestövastuusopimuksesta poiketen terveyskeskuslääkärien työmäärän rajaamiseksi on otettu käyttöön työaika, mikä onkin saanut positiivisen vastaanoton. Pitkällä tähtäimellä voi kuitenkin ennustaa suoritteiden vähenevän entisestään, kun työaikaa opitaan noudattamaan.

Terveyskeskuslääkäreiden määrä on viime vuosikymmenien aikana kasvanut hyvin vähän verrattuna koko lääkärimäärän kehitykseen. Avoterveydenhuollon käynnit ovat kuitenkin pysyneet ennallaan tai kasvaneet, kun toimintoja on kehitetty. Laadun parantamisenkin vuoksi prosessien jatkuva arviointi ja kehittäminen on välttämätöntä. Monissa terveyskeskuksissa tähän onkin panostettu: on siirretty työparimallityöskentelyyn, lisätty verkkoasiointia ja sähköisiä palveluita. Hyvä vastaanotto -hankkeet ja takaisinsoittojärjestelmät pyrkivät vastaamaan paremmin kysynnän tarpeisiin.

Yhtälö vain ei vaikuta pitkällä tähtäimellä tasapainoiselta, kun hoidettavia asioita tulee lisää, mutta resurssit pysyvät samoina. Toimintoja voidaan tehostaa eri tavoin, mutta raja tulee jossain vastaan. Äärimmilleen viritetty kone kestää jonkin aikaa, ja hetken ylikuormitustakin, mutta onko jossain vaiheessa vain myönnettävä, että resurssejakin tarvitaan lisää?