Keskustelu terveydenhuoltomme alueellisesta epätasa-arvosta ja terveyskeskusjärjestelmän alasajosta on jatkunut jo vuosikausia. Syy tähän on selvä. Järjestelmämme ei pysty tarjoamaan väestölle samantasoisia palveluja asuinpaikasta riippumatta, ja kehitys näyttää jatkuvasti heikentävän tilannetta. Lääkäreitä ei saada terveyskeskuksiin riittävästi. Pääsääntöisesti tämä tarkoittaa lääkärivajetta syrjäseutujen kunnissa.

Kunnan syrjäinen sijainti ei ole kuitenkaan ainoa selittävä tekijä. Ongelmia lääkärityövoiman saatavuudessa on joillain suuremmillakin paikkakunnilla, ja toisaalta maassamme on useita hyvin toimivia (pieniä) terveyskeskuksia syrjäisillä alueilla.

Julkisissa sairaaloissa tilanne on selvästi parempi. Pääsääntö lienee, että mitä suurempi sairaala, sitä parempi lääkäriresurssi. Todennäköisesti keskeiset syyt lääkärien viihtymiseen sairaaloissa ovat työn sisältö, koulutukselliset näkökohdat, mahdollisuus tutkimustyöhön ja sairaaloiden sijainti suurissa asutuskeskuksissa. Parantamisen varaa on varmasti myös sairaalatyön järjestelyissä, ja paikkapaikoin on havaittavissa selvää työntöä pääasiassa privaattipuolelle.

Terveyskeskuksissa ei juuri voida vaikuttaa paikkakunnan vetovoimaan. Kaikkeen muuhun sitten onkin mahdollista vaikuttaa. Tästä todisteena ovat hyvin toimivat yksiköt, joissa lääkärit viihtyvät ja potilaat ovat tyytyväisiä. Näissä työ on organisoitu järkevästi ja toiminta on stabiilia.

Mitkä sitten voisivat olla keskeisiä esteitä työn järkevän organisoinnin ja toiminnan vakauden tiellä? Johtamiseen liittyvät ongelmat ovat varmasti yksi keskeinen elementti. Nyt moni riemastuu syyttämään lääkäreitä huonoista johtamistaidoista. Näin yksinkertainen asia ei varmaankaan ole.

Julkisesti omistetussa perusterveydenhuollossa palveluja ostavan omistajan ja palvelujen tuottajan suhde on harvoin selvä, tai ainakaan omistaja ei osaa erottaa omaa rooliaan omistajana ja toisaalta palveluja ostavana osapuolena. Liian usein kunnan poliittinen johto sotkee itsensä terveyskeskuksen operatiiviseen päätöksentekoon joko suoraan tai puuttumalla resursseihin toiminnassa tapahtuvien muutosten myötä ymmärtämättä ja kuulematta operatiivista johtoa.

Tempoileva omistajaohjaus ahdistaa terveyskeskuksen johdon tavallisesti puun ja kuoren väliin ja tekee järkevän johtamisen ja toiminnan järjestämisen mahdottomaksi.

Uskon, että niissä terveyskeskuksissa, joissa asiat ovat hyvin, on suhde omistajan, ostajan ja tuottajan välillä kunnossa. Terveyskeskuksen johto nauttii kunnan poliittisen johdon luottamusta. Kunnan johdolla on selkeä näkemys terveydenhuoltonsa järjestämisestä.

Omistajalla on usein liian suuri kiusaus - poliittisten motiivien siivittämänä - puuttua julkisen laitoksen toimintaan. Tämän ehkäisemiseksi järkevä vaihtoehto voisi olla koko palvelun ulkoistaminen. Kunta määrittelee tällöin ostajana palveluntarpeensa ja kilpailuttaa palveluilleen järkevimmän kumppanin. Syntyvän kumppanuussopimuksen on oltava selkeä, laatuvaatimukset sisältävä, ja sopimuskauden on oltava riittävän pitkä.

Kunnan kannalta tilanne helpottuu palvelujen tuottamisvastuun siirryttyä kumppanin käsiin. Kumppanin tehtävä on keskittyä palvelujen laadukkaaseen tuottamiseen. Kumppanin on aivan yhtä vaikea saada lääkäriresursseja huonoon työympäristöön, joten täyttääkseen sopimusvelvoitteensa se organisoi toimintansa työvoiman kannalta houkuttelevaksi ja mahdollisimman tehokkaaksi varmistaakseen toimintansa kannattavuuden. Tätä kautta taloudellinen hyöty koituu myös ostajalle.

Vanhempiaan ei voi valita. Jos terveyskeskus on syntynyt kuntaan, jossa poliittinen johto tempoo ja kompastelee, itse tuotettu palvelu voi olla takkuista. Tällaisessa tapauksessa kannattaisi harkita ennakkoluulottomia vaihtoehtoja. Nykyistä huonommaksi tilanne ei monessa paikassa enää voi mennä. Olemassa olevista kokeiluista on rohkaisevia tuloksia.