Terveydenhuoltoon käytetty rahamäärä ja terveyspalvelujärjestelmämme toiminta ovat olleet viimeisen parin kolmen viikon aikana julkisuudessa vahvasti esillä - ei varmasti vähiten Lääkäriliiton helmikuun alussa jättämän lakkovaroituksen takia. Lehtien kirjoitukset eivät kuitenkaan ole olleet pelkästään kommentteja Lääkäriliiton lakkovaroitukseen tai lakkovaroituksen antamisen yhteydessä esiin nostamiimme ongelmiin, vaikka samoista teemoista onkin puhuttu.

Pari viikkoa sitten julkaistu Kansaneläkelaitoksen tuore raportti osoitti, että terveydenhuoltomenojemme bruttokansantuoteosuus on vakiintuneesti painunut alle seitsemän prosentin, ollen 6,8 % vuonna 1999. Olemme 15 vuoteen pienimmällä BKT-osuudella vasta saavuttamassa 1990-luvun alun lamavuosia edeltänyttä terveydenhuollon kustannusten reaalitasoa. Ennakkotiedot viime vuodelta ja ennusteet kulumassa olevalta puhuvat edelleen alenevasta kansantuoteosuudesta. Julkisen vallan terveydenhuoltoon sijoittama rahamäärä on vain reilut viisi prosenttia vuotuisesta bruttokansantuotteesta. Olemme näillä mittareilla Euroopan maiden joukossa häntäpäässä.

Suuret kustannukset eivät tietysti ole itsetarkoitus, eivätkä ne myöskään välttämättä kerro toimivasta järjestelmästä. Terveydenhuollossa työskentelevät tietävät kuitenkin omasta kokemuksestaan, että kustannussäästöt 1990-luvulla ovat jo vaikuttaneet terveyspalvelujärjestelmämme toimintaan. Myös pääministeri Lipponen puheessaan Pohjois-Karjalan keskussairaalaan lisäosan vihkiäisissä helmikuun puolivälissä toi esille - toivottavasti valtiovallan yleisen ja yhteisen - huolen järjestelmämme kyvystä selviytyä itse luoduista ongelmista. Samalla hän myönsi, että poikkeuksellisen halpa järjestelmämme on lisännyt tuottavuuttaan nimenomaan erittäin motivoituneen henkilöstön lisäpanostuksella, mutta totesi samalla terveydenhuollon henkilöstön jo nyt työskentelevän suorituskykynsä ylärajoilla ja uupumisen uhkaavan.

Lukiessani lehdistä pääministerin puheen keskeistä sisältöä en voinut välttyä pohdiskelulta, kuinka kauan vie ennen kuin poliittiset päättäjät tajuavat, ja sitten lopulta vielä myöntävät, olemassa olevat tosiasiat. Kenellekään terveydenhuollossa toimivalle tuossa puheessa ei voinut olla muuta uutta kuin se, että viimeinkin korkeimmat poliittiset päättäjät julkisesti myöntävät tilanteen, johon terveydenhuoltomme julkinen palvelujärjestelmä on ajettu. Lääkäriliitossa on vuosikausien ajan työskennelty silmien avaamiseksi. Liitossa on mietitty vaihtoehtoisia keinoja terveydenhuollon rahoitukselle ja palvelujärjestelmän kehittämiselle. Erilaisia terveydenhuoltopolitiikan keskustelunavauksia on tuotettu lähes vuosittain. Nämä keskustelunavaukset ovat kokeneet joko kuoliaaksi vaikenemisen, tai sitten Lääkäriliittoa on syytetty siitä, että liitto ajaa Suomeen epätasa-arvoista, yksityistä ja vakuutusrahoitteista palvelujärjestelmää.

Kuitenkin, tällä hetkellä Suomessa on eräs Euroopan yksityisimmistä palvelujärjestelmistä, kun katsotaan rahoituksen jakautumista julkisen vallan ja kotitalouksien kesken. Kotitaloudet maksavat suoraan noin neljänneksen terveydenhuollon kustannuksista. Samanaikaisesti maassamme yksityisen palvelutuotannon osuus on poikkeuksellisen vähäinen muihin Euroopan maihin verrattuna.

Lääkäriliiton lakkovaroituksen taustalla on tietysti ensisijaisesti tyytymättömyys työsuhteen ehtoihin, sellaisina kuin niitä seuraavaksi kahdeksi vuodeksi tarjottiin. Mutta tyytymättömyyden taustalla on laajempiakin syitä: ansiokehityksen ongelmat koko 1990-luvulla, lisääntynyt työpaine ja kiire työpaikoilla, ongelmat koulutukseen pääsyssä, sijaisten käytön ja saannin ongelmat - sanalla sanoen työolosuhdeongelmat. Juuri ne, jotka ovat syntyneet, kun julkisen terveyspalvelujärjestelmämme tuottavuutta on lisätty, työntekijöiden selkänahasta sitä repien.

Lääkäriliitto on nyt pakotettu voimatoimiin jäsenistönsä jaksamisen ja ansiotason vuoksi.