Uuden terveydenhuoltolain yksi keskeinen periaate on potilaan valinnanvapauden lisääminen. Vanhassa terveyskeskusmallissa potilas saattaa valita joka käynnin yhteydessä lääkärin halunsa ja lääkäritarjonnan mukaan. Väestövastuujärjestelmissä taas useimmiten perusteena on aluevastuu, jossa järjestelmä on potilaan osoitteen perusteella valinnut tälle lääkärin jo ennakolta. Erikoissairaanhoidon puolella onnekkaasti kuopattu EeMeLi vei julkisella puolella viimeisenkin mahdollisuuden valita lääkärinsä. Nyt potilaan on tyytyminen siihen erikoislääkäriin tai erikoistumassa olevaan kenet sattuu saamaan. Ja isommissa sairaaloissa hyvin todennäköisesti joka käynnillä uuteen.

Perusterveydenhuollossa valinnanvapauden lisääminen voidaan toteuttaa ainoastaan luomalla potilaslistat, joihin voivat ilmoittautua joko palveluita runsaasti käyttävät tai näiden lisäksi muutkin palvelun käyttäjät. Neuvottelukysymys tulee olemaan, lasketaanko palveluitten käytön runsaus potilaan kohdalla pelkästään lääkärikontakteista, vai otetaanko mukaan myös hoitajakontaktit.

Viimemainittu tuntuisi luontuvan paremmin, mikäli lääkäri ja hoitaja työskentelevät kiinteänä työparina kumpikin ammattitaitonsa puitteissa.

Suuren ongelman muodostavat ennalta listautumattomat potilaat, jotka hakeutuvat vastaanotoille. Kenen asiakaskuntaan heidät lasketaan, mikäli aseman listat ovat täynnä? Tai paremminkin, miten palvelun järjestämisvastuussa oleva (kunta ) pystyy takaaman sen, että vapaita listoja on jatkuvasti potilaitten saatavilla? Listajärjestelmässä tämän tulee olla nykyistä selkeämmin nimenomaan palvelun järjestäjän vastuulla. Ei voida enää olettaa, että johonkin potilasmäärään sitoutunut lääkäri hoitaisi yhtään ylimääräistä potilasta, kuten nykyisin tapahtuu. Ja kaavahan on kuin vanhan tukkiajurin hevosen puun kuormaus: Jos se tuon jaksaa, niin jaksaa se tuonkin. Ja jos se senkin jaksaa, niin jaksaa se varmaan tämänkin... Tällä periaatteella on nykyiset perusterveydenhuollon vetojuhdat saatu lähtemään, paitsi tietysti ne, joilla on jo turpa lähes tai puoliksi eläkepussissa eivätkä raaski siitä luopua, vaikka kuorman vetäminen on päivä päivältä hikisempää.

Potilaslistoja ei sinänsä tarvitse sitoa kunnallisiin tuottamistiloihin eikä tapoihin. Kun palvelun laatutasosta ja hinnasta on sovittu, niin palvelun järjestämisvastuussa olevalle kai on samantekevää tuotetaanko palvelu kunnan vai yksityisen organisaation puitteissa. Tämä tietysti loisi kilpailua listan haltijoiden välille, mikä tuskin olisi pahasta.

Erikoissairaanhoidon puolella valinnan vapauden järjestäminen ainakin isoissa erikoislääkäreitä valmistavissa yksiköissä olisi työläämpää. Sielläkin potilas haluaisi tavata saman sairautensa asiantuntijan joka käyntikerralla. Tämä ei liene mahdotonta toteuttaa, mutta vaatii suurta viitseliäisyyttä. Bonuksena sitten on parempi potilaan menneisyyden ja nykyongelmien tuntemus ja ehkä vähäisemmät varmuuden vuoksi -tutkimukset ja kontrollikäynnit. Jäisi ehkä rahaa muuhunkin!