Puute lääkäreistä on syy ongelmiin perusterveydenhuollon lääkäripalvelujen saatavuudessa. Näin asian määrittelee kansallinen projekti terveydenhuollon tulevaisuuden turvaamiseksi ja tarjoaa ratkaisuksi lääkärin ja hoitohenkilökunnan tehtävien uudelleen järjestämistä. Tehtävien jakaminen ei ole perusterveydenhuollossa mikään uusi ajatus. Terveyskeskuksissa, joihin on ollut vaikea saada lääkärityövoimaa, on jo aiemminkin jouduttu pohtimaan eri henkilökuntaryhmien välistä työnjakoa. Nykyisen käytännön selvittämiseksi Kunnallislääkärit ry. tiedusteli asiaa terveyskeskusten johtavilta lääkäreiltä. Saatujen vastausten perusteella joissakin terveyskeskuksissa oli jo toistakymmentä vuotta toimittu uusien tehtäväjakojen mukaisesti, osassa terveyskeskuksista asia oli vireillä ja jotkut eivät kokeneet tällä hetkellä tarvitsevansa uutta työnjakoa hoitajien ja lääkäreiden kesken.

Kun lääkärien työn uudelleenjärjestelyjä suunnitellaan, olisi hyvä pysähtyä miettimään, mitä kunnallisissa terveyskeskuksissa ylipäätään kannattaa tehdä. Teemmekö oikeita asioita? Kansanterveyden parantamisen kannalta toisarvoisia tehtäviä, kuten lääkärintodistuksen kirjoittamista kipsijalkaisen lapsen vapauttamiseksi koululiikunnasta, ei kannata teettää millään henkilöstöryhmällä. Jo ilta- ja yöpäivystyksen ulkoistamisella parannetaan omalääkäripalvelujen saatavuutta, sillä päivystysvapaiden määrä vähenee ja lääkärit ovat päiväsaikaan potilaidensa tavoitettavissa. Tutkimusten joustava saatavuus ja erikoislääkärikonsultaatioiden toimivuus paitsi lyhentävät sairastamisaikaa myös vähentävät omalääkärikäyntejä jonotusaikana. Sen sijaan ennaltaehkäisevän terveydenhuollon vähentäminen kostautuu helposti myöhemmin lisääntyvänä palvelutarpeena.

Joissakin terveyskeskuksissa virkarakenne hankaloittaa järkevää tehtävien uusjakoa. Terveyden- ja sairaanhoitajien virkoja on vähän, ja he hoitavat äitiys- ja lastenneuvoloita sekä kouluterveydenhuoltoa. Lääkärien vastaanotoilla työskentelevät terveyskeskusavustajat ja lähihoitajat, joiden koulutus ei anna valmiuksia itsenäiseen vastaanottotyöhön. Tehtäväkenttien laajentaminen vaatiikin hoitohenkilökunnan lääketieteellisen koulutuksen laajentamista ja työpaikkakoulutusta. Pitkälle koulutetun henkilökunnan poissaolojen korvaaminen sijaisilla on vaikeaa, onhan sijaiseksi tuleva myös koulutettava. Käytännössä näin tuskin tapahtuu, vaan loma-aikoina joudutaan palaamaan perinteisempään työnjakoon.

Terveyskeskuksissamme on pulaa paitsi lääkäreistä myös hoitajista. Lääkäripula on jo hellittämässä, mutta hoitajapulan on arvioitu lähivuosina pahenevan. Uusia virkoja perustettaessa on joissakin kunnissa päädytty hoitajien virkojen priorisoimiseen lääkärivirkojen kustannuksella, jotta lääkäripalvelujen saatavuutta voitaisiin parantaa siirtämällä lääkärien tehtäviä hoitohenkilökunnalle. Tätä ajatustapaa on vaikea ymmärtää. Mieleen tulee kuuluisa peitonjatkaminen. Toivottavasti tekemättömille töille löytyy tekijöitä tulevaisuudessakin.

Useissa terveyskeskuksissa noudatetaan jo nyt järkevää tehtäväjakoa, joka on muotoutunut omalääkärin ja -hoitajan muodostaman tiimin tarpeiden pohjalta. Tiimin jäsenet tuntevat toistensa työtavat ja vahvuudet ja voivat luottaa toistensa ammattitaitoon. Päätettäessä tehtävien siirrosta tiimin sisällä on henkilökunnan tukena oltava selkeät paikalliset hoito-ohjelmat. Vastuukysymyksistä on sovittava ennen tehtävien uudelleen määrittelyä. Luontevimmin työnjaosta voidaan sopia kunkin tiimin sisällä tiimin jäsenten vahvuudet ja heikkoudet tuntien. Kansanterveyslain mukaan vain lääkäri ja hammaslääkäri voivat tehdä diagnoosin ja määrätä sopivan hoidon. Tehtäviä uudelleen järjestettäessä tämä tulisi muistaa, jotta hoitohenkilökunnalta ei edellytettäisi suoritteita, joihin heidän koulutuksensa ei ole antanut valmiuksia.