Työnteon kehittämisen kriittisiä kysymyksiä on, pitääkö terveydenhuollon toimia monilla aloilla yhä vallitsevammaksi käyvän 24/7-tehorytmin mukaisesti, tulisiko toiminnan painopisteen olla päiväaikaisessa toiminnassa vai tulisiko meidän joustaa työajoissa?

Lääkärikunnalle on tuttua että sekä potilaan, työntekijän että kustannuksista vastaavan työnantajan kannalta yöaikana tehtävän työn määrä tulisi minimoida. Vain näin potilaiden saama hoito säilyy korkeimmalla mahdollisella tasolla ja työntekijän terveys sekä hänen mahdollisuutensa normaaliin sosiaaliseen ja perhe-elämään eivät riskeeraudu tarpeettomasti. Kun samalla vielä työnantajan kustannukset ovat minimissään, tätä toimintamallia tulisi edistää kaikin mahdollisin keinoin.

Potilaat osaavat varsin pitkälle harkita, mitä vaivaa kannattaa lähteä hoidattamaan iltayöllä. Tästä on oivia esimerkkejä terveyskeskuspäivystyksistä, joissa potilaskäyntien määrä on kääntäen verrannollinen hoitavan yksikön etäisyyteen. Jos terveydenhuollon yöaikaista palvelutarjontaa vähennetään aktiivin toimin, on keskeisen tärkeää antaa asiasta oikeansuuntaista potilasinformaatiota. Näin potilaat eivät kokisi yöaikaisen hoidon tarjonnan vähenemistä tylynä asiakaspalveluna, vaan heitä itseään hyödyttävänä uudenlaisena ajatteluna.

Useissa leikkausyksiköissä toteutetaan päivystyspotilaiden kiireellisyysluokitusta. Joissakin yksiköissä ns. liikennevalomalli on vähentänyt yöaikaisten leikkausten määrää jopa 60 %. Samalla tyyppileikkausten objektiiviset hoitotulokset ovat parantuneet, komplikaatioiden määrä on vähentynyt ja hoitojen kokonaiskustannukset ovat laskeneet. Lisäksi henkilökunnan työssäjaksaminen on parantunut ja erikoistuvien lääkärien saama koulutus on kohdentunut paremmin yksilöllisten tarpeiden mukaiseksi.

Kymmenen viime vuoden aikana terveyskeskusten yöaikaisten päivystyspisteiden määrä on vähentynyt kolmannekseen entisestä. Tämä kehitys tulee jatkumaan ja suunta on käytännön toiminnan kannalta hyvä. Toivottavaa olisi, että myös tulevaisuuden sairaaloissa meillä olisi nykyistä harvempia kaiken kattavia päivystyskeskuksia. Suomessa on vain yhden maailmanluokan suurkaupungin verran asukkaita, mutta erityispiirteenämme ovat pitkät etäisyydet. Yhtälöön tulisi silti löytyä selväpiirteisiä ratkaisulinjoja etenkin nykyisen kunta- ja palvelurakenneuudistuksen sekä kansanterveyslain ja erikoissairaanhoitolain yhteen kirjoittamisen aikana. Päivystystoiminnan tulisikin olla nykyistä huomattavasti perustellumpaa ja palvella sekä potilaita, työntekijöitä että kuntamaksajia mahdollisimman hyvin ja tehokkaasti.

Mihin tässä yhteydessä sitten tarvitaan pohdintaa joustavista työajoista? Jo vuosikymmen on puhuttu pienten spesialistiryhmien vuosityöaikamalleista tai nelipäiväisistä työviikkokokeiluista. Juuri mitään ei kuitenkaan ole tapahtunut. Kuitenkin sekä lääkärien että työnantajien yhteinen etu olisi varmasti saada tietynlaista joustavuutta perinteisiin työaikamalleihin. On selvää, että kun esimerkiksi liki 99 % maamme leikkaustoiminnasta hoidetaan hoitotakuun säätämissä aikaraameissa, ei tuon runsaan yhden prosentin takia kannata miettiä lääkäreiden vuorotyötä.

Työajan joustolla onkin suurempi merkitys kun mietitään esim. poliklinikka- tai leikkaustoiminnan venyttämistä klo 16:n jälkeiseen aikaan. Nelipäiväisessä työviikossa lääkärillä olisi neljä työpäivää, esim. klo 7.45-17.20, ja yksi arkipäivä vakioisesti vapaa. Vuosityöaikamallissa lääkärit jakaisivat tietyn työkokonaisuuden, päivystys mukaan luettuna, parhaaksi katsomallaan tavalla ja tästä vuosiurakasta maksettaisiin kuukausittainen palkka, joka vastaisi keskimääräistä ansiotasoa. Jos järjestelmiin luodaan mukaan kannustavia palkkaus- tai joustoelementtejä, poikkeaisi työn tekemisen malli huomattavastikin nykyisestä.

Terveydenhuollossa työnteon tehostamiseen ei päästä työntekijöiden työtahtia kiristämällä tai heidän selkänahkaansa kovistamalla, vaan uudenlaisilla toiminnan toteuttamisen ajatuksilla. Toivottavasti meillä on uskallusta pohtia uusia työnteon malleja avoimesti ja punnita niiden hyötyjä ja potentiaalisia haittoja!