Nuorisotutkimusprofessori yhdistää porvarillisen perheidyllin globaaliin vastuuseen yksilöstä, yhteisöstä ja ympäristöstä.

Sosiologi Tommi Hoikkala on päättänyt esitelmänsä Anna lapsellesi lahja -seminaarissa. Käsiä nousee pystyyn ja ensimmäisen puheenvuoron saanut kuulija kysyy, miksi tutkija puhuu teineistä eikä nuorisosta.

Espoossa 1953 syntynyt mies hakee vastauksen omasta historiastaan.

-Meidän sukupolvellemme teiniys oli tärkeä vaihe. Olimme lokerossamme lapsuuden ja aikuisuuden välissä, kapinoimme ja kyseenalaistimme. Ostimme vaatteita Kaisaniemen Teinitalosta ja teimme politiikkaa Teiniliitossa. Teini-ikä erityisenä elämänvaiheena liittyy siihen vanhaan Suomeen, jota ei enää ole.

Haasteena nettinatiivi

Hoikkalan mielestä teinin häviäminen sanavarastosta heijastaa osaltaan yhteiskunnan muutosta. Sosiaalisen median, ilmastonmuutoksen ja pakkoruotsikeskustelun vuosikymmenellä lapsuuden ja aikuisuuden rajaa ei enää tunnisteta. Jo noin yhdentoista ikävuoden paikkeilla barbeilla ja legoilla leikkineet lapset muuttuvat yhtäkkiä netissä surffaaviksi nuoriksi, joilta odotetaan pikaista itsenäistymistä.

- Näköharha johtuu siitä, että nykynuoret kasvavat sellaisten kulttuuristen ilmiöiden keskellä, joista heidän vanhempansa eivät tiedä mitään. Lapset liukuvat aikuisten maailmaan uusien tietorakenteiden kautta ikään kuin itsestään. Omatoimisten lasten vanhemmat saavat rauhassa tehdä uraa, ja se on tietysti kätevää, Hoikkala ironisoi.

Samalla hän huomauttaa, ettei nettinatiivien isien ja äitien pitäisi sokeasti luottaa lastensa kypsyyteen.

- Tietoyhteiskunnan varhaisaikuistava vaikutus on vain näennäistä. Pitää muistaa, että lapset törmäävät verkon kontrolloimattomassa virrassa heille kehityspsykologisesti liian vaikeisiin asioihin.

Mutta entä jos aikuinen ei itse tunne oloaan kotoisaksi virtuaalimaailmassa, miten hän voi toimia oppaana lapselleen?

Hoikkala vakuuttaa, että 2010-luvun vanhempana voi pärjätä, vaikka ei perustaisikaan omaa profiilia Facebookiin.

Kommunikaatio kuntoon

Hoikkala rinnastaa hyvän kasvatuksen ruotsalaisen Carl Larssonin (1853-1919) romanttisiin maalauksiin.

- Larssonin kuvissa harmoninen perhe puuhastelee takkatulen lämmössä. Kaikilla on omat puhteensa, mutta samalla perhe on yhdessä. Isä ja äiti ovat tietoisia lastensa touhuista, ja askareiden lomassa jutellaan.

Hoikkala kannustaa vanhempia pitämään yhteydet kunnossa ja luomaan Larssonin idyllistä nykypäivään ja omaan perheeseen sopivan version. Infantilisointiin ei kuitenkaan pidä sortua.

- Kuuntele ja kunnioita lapsen mielipiteitä. Vaadi perusteluja ja perustele omat näkemyksesi. Älä anna vedättää kotiintuloajoissa äläkä regressoidu pankkiautomaatiksi. Älä osta kuusitoistavuotiaallesi sidukkaa tai keskaria äläkä suostu tarjoamaan paria nopeaa viinilasillista perjantaina ennen bileisiin lähtöä, Hoikkala luettelee.

Hoikkala kehottaa vanhempia elämään itsekin ihmisiksi, olemaan aina käytettävissä ja vaalimaan lasten kanssa yhteistä aikaa.

Hän antaa ymmärtää, ettei kasvattaminen ole muuttunut rakettitieteeksi, vaikka ympäristö on moniulotteisempi tänään kuin agraariaikakaudella. Perhekään ei ole itsestään selvästi kahden biologisen vanhemman ja jälkeläisten yhteisö.

- Sama kasvatusvastuu on yksinhuoltajilla, uusperheillä, satelliitti- ja sateenkaariperheillä, Hoikkala lisää.

Aikuinen antaa rajat

Hoikkalan mielestä kasvatuksen keskeinen haaste on sukupolvikuilun katoaminen. Kun isät ja äidit pukeutuvat lasten kanssa samantyylisiin farkkuihin ja kuuntelevat samoja rokkibiisejä, on riskinä vanhemmuuden liudentuminen kaveruudeksi.

Kulttuurisen yhdenmukaistumisen takaa sosiologi kaivaa esille vanhempien perustehtävän rajojen rakentajana ja arvojen alustana. Vastuuta ei voi sysätä tietokoneelle eikä koululle.

- Lapset kasvavat kehässä, johon kuuluvat perheen lisäksi kaverit, naapurusto, harrastukset, koulu ja media. Tässä ympäristössä nuoret koettelevat rajojaan ja etsivät paikkaansa.

Hoikkalan mielestä nuorella on oikeus koetella aikuisuuden itsestään selvyyksiä, kyseenalaistaa kaavoja ja löytää oma äänensä. Kokeilusta syntyy väistämättä myös ylilyöntejä ja virheitä, jotka eivät kuitenkaan saa johtaa kohtuuttomiin rangaistuksiin tai yhteisöstä poissulkemiseen.

Yhteisö kasvattaa

- Kasvattajan tehtävä on antaa sopivasti siimaa ja pitää oikealla tavalla kiinni. Näin syntyy luova kasvun tila, jossa virheistä opitaan.

Hoikkalaa huolettaa myös yhteisöllisen kasvatusvastuun kuihtuminen. Naapurin mukuloita ei voi ojentaa, kun "toisten asiat eivät meille kuulu". Sukuyhteisö on hajallaan, mummoa tai pappaa ei voi pikahälyttää iltavahdiksi satojen kilometrien päästä.

Ihanteellinen kasvun kehä olisi sellainen, jossa muutkin aikuiset kuin lapsen biologiset vanhemmat kantaisivat kasvattajan vastuuta. Puuttuisivat tilanteisiin jokamiehen järjellä aina kun aihetta on.

Turvaa lapsellesi

hyvä teini-ikä

1. Työmatkapyöräile, käytä printterissä kierrätyspaperia, kavahda rasismia ja vaadi tietulleja. Elä ihmisiksi.

2. Toimi koulun vanhempainyhdistyksessä ja uskalla haastaa ammattipedagogi. Muista kohteliaisuus.

3. Muista kulutuskritiikki hedonismin aikakaudella. Maksa vapaaehtoinen ympäristömaksu lomalennolla.

4. Pidä huoli teinin riittävästä levosta, ravinnosta ja liikunnasta.

5. Älä hiosta teiniä ylisuorittamiseen. Muista naurun ja karnevalismin merkitys.

6. Syö vihanneksia, kuntoile ja tee teinin kanssa yhdessä ruokaa. Opeta kierrätys.

7. Turvaa selusta, ole käytettävissä. Väittele politiikasta ja kerro sukustooreja.

8. Puutu kaverisuhteisiin sopivasti. Ymmärrä, että teinin kanssa jaettu känni on kammottava.

9. Anna teinin kokeilla vapauden illuusiota. Löysää ja kiristä siimaa tilanteen mukaan.

10.Muista, että teini on lapsi. Älä pakota häntä aikuiseksi ennen aikojaan.

Sarjan ensimmäinen kirjoitus ilmestyi nrossa 3/2011, s. 190-91.