Muiden pohjoismaiden terveydenhuoltojärjestelmien kehitystä on Suomessa seurattu viime aikoina tarkasti. Palkkataso lienee tunnetuin asia, johon haluaisimme ottaa lännestä mallia. Ruotsissa palkkaneuvottelujen hyvien tulosten takana on luultavimmin paikallinen sopiminen. Norjan ja Tanskan perusterveydenhuollossa taas on selkeitä yrittäjyyden elementtejä, ja tuloksena tyytyväisiä ja sitoutuneita lääkäreitä. Pohjoismaisten lääkäriliittojen yhteistyöfoorumi Nordiska Läkarrådet antoi viime viikolla mahdollisuudet kysyä suoraan naapurimaiden lääkäreiltä heidän järjestelmiensä parhaista puolista, kehityssuunnista ja näkemyksistä suomalaisten suunnitelmien suhteen.

Perusterveydenhuolto Norjassa vaikuttaa kaikkien mielestä erinomaiselta. Potilaat listautuvat vapaasti valitsemalleen lääkärille (jos lääkärin listalla on tilaa). Lääkäri itse päättää listansa koon; keskiarvo tällä hetkellä on 1 200 henkeä. Lääkäri toimii yrittäjätyyppisesti, mutta yrittäjyysriski on varsin kohtuullinen. Palkkaus muodostuu sekä listan koon että potilaskäyntien perusteella. Tanskan malli on pääpiirteissään samanlainen, ja Ruotsin Lääkäriliitto ajaa samansuuntaista kehitystä. Suomessakin perusterveydenhuollon ongelmia on tänä keväänä pohdittu sekä Lääkäriliiton että kahdessa STM:n selvityksessä, ja terveysprojektin terveyskeskuskierroksen tuloksia odotellaan lähiviikkoina. Perusterveydenhuollon uudistuksen palikat ovat kasassa - syksyn aikana nähtäneen, löytyykö niiden ideaalista järjestyksestä yhteisymmärrystä.

Hoitotakuu on erilaisin muunnoksin käytössä muissa pohjoismaissa. Yllättävänä erona Suomeen verrattuna tuli esiin se, että muualla on avoimesti puhuttu hoitotakuusta priorisointijärjestelmänä. Tätä yhteyttä Suomessa ei ole juurikaan tuotu esiin, vaikka se on suomalaisessa mallissa korostunut hoitoindikaatioiden painottamisen vuoksi. Indikaatioiden asettelun vaihtelua ei muissa pohjoismaissa pidetty kovin suurena ongelmana, vaan korkeintaan joitakin sairauksia koskevana. Katsottiin, että lääkärin arvion kiireellisyydestä pitäisi riittää hoidon tarpeen arvioimiseksi, ja pidettiin todennäköisenä, että kaikki eksaktilta vaikuttavatkin pisteytysjärjestelmät sisältävät tulkinnanvaraisuuksia. Erikoisena pidettiin myös ideaalia, että kaikkien samassa sairaustilanteessa olevien pitäisi päästä hoitoon yhtä nopeasti. Esim. tanskalaisessa systeemissä potilaalle taataan hoito kahdessa kuukaudessa, mutta potilas saa itse valita sairaalansa. Niinpä omasta mielestään kiireistä hoitoa kaipaavat, vaikkapa työikäiset, voivat lähteä kauemmas lyhyemmän jonon perässä, kun taas kärsivällisemmät voivat odotella kotisairaalansa jonossa. Potilas saa siis itse päättää.

Hoitotakuun ja yksityissektorin suhteesta muiden pohjoismaiden edustajilla oli varsin yhtenevä mielipide: hoitotakuu on ongelma yksityissektorille. Positiivisena perusteena ongelmille oli, että yksityissektorin palvelujen tarve vähenee, jos kansalaiset todella pääsevät tarvitsemaansa hoitoon ajoissa. Kielteisempänä nähtiin riski, että kilpailutilanteessa julkinen sektori monopoliasemansa avulla ohittaa yksityisen palveluntuottajan.

Syvällisempi ero Suomen ja muiden pohjoismaiden välillä tuntuu olevan suhteessa potilaaseen asiakkaana. Potilaan todellinen vapaus valita perusterveydenhuollon- tai erikoissairaanhoidon lääkärinsä, todellinen oikeus toisen lääkärin mielipiteeseen tai hoitavan sairaalan valintaan on Suomessa vielä kovin kaukana. Vaihtoehtona on yksityissektori, mutta sv-korvausten jatkuva lasku puhuu omaa kieltään poliitikkojen tahdosta. Suomessa korostunutta on järjestelmäkeskeisyys, jossa potilaan tahdon ja toiveiden mukaisen toiminnan pelätään johtavat resurssien tuhlaamiseen. Potilaan valinnat - varsinkin jos raha seuraa niitä - pitäisi ennemmin nähdä positiivisena kannusteena laadun parantamiseen.