Suomen Lääkäriliitto on vastustanut lääkärien vuorotyötä niin kauan kun asia on esillä ollut 1950-luvulta lähtien. Linja on ollut sama niin ajalla ennen tulopoliittisia kokonaisratkaisuja, niiden aikana 1960-luvun lopulta 2000-luvulle kuin myös nykyhetkessä. Liiton linja on pitänyt: päivystys on päivystystä ja siitä pitää maksaa erikseen.

Helsinki, kuten muut suuret kaupungit, on Suomen Lääkäriliiton pitkäaikainen yhteistyökumppani, mutta ajoittain myös kiistakumppani. Vuorotyö on yksi inhimillisen työn alue, jolla liiton ja kuntien päättäjien tahdot ovat kohdanneet historiassa sangen moninaisia kertoja kohtuullisen räväkästikin. Vuorotyötä koskien nämä kohtaamiset alkoivat kesällä 1953, jolloin uinuttiin vielä edellisenä vuonna järjestettyjen Helsingin olympialaisten jättämissä autereisissa kulttuurisen avautumisen tunnelmissa.

Yhteiskunnallinen hiljaisuus oli kuitenkin pettävää, sillä juhannuksen jälkeisellä viikolla, 26. kesäkuuta, Helsinki lähti vyöryttämään raskasta iskua lääkäreitä kohden. Kaupunki oli suunnitellut, että ylityökorvausjärjestelmää muutettaisiin siten, että perustettaisiin uusia virkoja työajalla 14.30-21.00, jolloin päivystysvuoro olisi kello 21.00- 3.30 ja ylityötä olisi ajanjakso kello 3.30-8.00 välillä. Tässä oli liiton mukaan kuitenkin kyse vuorotyöstä, eikä sitä ollut kokeiltu lääkäreillä. Tämän vuoksi se saattaisi muodostua "vaaralliseksi prejudikaatiksi". Liitto päätti, että jos suunnitelma toteutetaan, virkoihin julistetaan hakukielto. Liitto myös tähdensi kaupungin ylilääkäri Eero Pontevalle, että sellaisten aloitteiden esittämistä, jotka "ovat omiaan alentamaan lääkärien elintasoa ja palkkausta" oli pidettävä "epäkollegiaalisina".

Saman vuoden syksyllä Helsingin kaupungin apulaislääkärit kieltäytyivät ja pyysivät Liitolta toimenpiteitä. Hieman tämän jälkeen myös NLY otti kielteisen kannan ja tuki hakukiellon asettamista, jos suunnitelma toteutetaan. Liitto otti käyttöön omat aseensa ja päätti kutsua Helsingin kaupungin sairaalalautakunnan lääkärijäsenet illallisille 9. joulukuuta. Tämäkään ei auttanut, vaan kaupunki teki tammikuussa 1954 päätöksen ryhtyä soveltamaan vuorotyöjärjestelmää apulaislääkäreitä koskien. Helsingin sairaalalautakunnassa istunut Tauno Wartiovaara oli esittänyt lautakunnassa asian jättämistä pöydälle, mutta tämä oli hylätty äänestyksessä yhdellä äänellä. Kaupunginhallitukselle ilmoitettiin tämän vuoksi liiton "syvä huolestuminen".

"Sairaala ei ole mikään tehdas"

Asiaa päätettiin ryhtyä hoitamaan "yksityistietä" pitkin. Toiminnanjohtaja Erkki Jäämeri otti yhteyttä kunniakaupunginjohtaja Arno Tuurnaan, joka lupasi tehdä parhaansa asiassa. Kokoomuslainen Tuurna oli sekä valtuustossa että hallituksessa Helsingissä ja toimi kansanedustajana 1939-58. Liiton torjuvan asenteen taustalla oleva faktinen asia oli sairaalalautakunnan tekemä päätös ehdottaa yhden ylimääräisen apulaislääkärin toimen perustamista Kivelän sairaalaan vuorotyöjärjestelmän kokeilemista varten. Muutamaa kuukautta myöhemmin kevättalvella 1954 kaupungin sairaaloiden lääkärit totesivat apulaislääkärien virkojen luonteen muuttuneen. Ne eivät olleet enää koulutusvirkoja ja siksi ne tulisi muuttaa osastonlääkärien viroiksi. Vuorotyö tuomittiin edelleen jyrkästi: "On huomattava, että sairaala ei ole mikään tehdas, jossa koneet voidaan huoletta jättää seuraavalle vuorolle työajan loputtua." Lääkäri ei siis saanut vaihtua potilaan ensimmäisen vuorokauden hoidon aikana hoidollisista syistä ja vuorotyön myötä näin tulisi kirjeen mukaan tapahtumaan.

Talvella 1958 kaupungin kanssa päästiin sopimukseen palkkauksesta, mutta silti vuorotyö nousi jälleen esille jo loppukeväästä 1959. Marian sairaalaan oli ehdotettu perustettavaksi II osaston lääkärin virka, joka toimisi vuorotyössä I osastonlääkärin kanssa siten, että I osastonlääkäri toimisi poliklinikalla kello 8.00-14.00, päivystävä assistentti hoitaisi kello 14.00-22.00 välisen ajan ja II osastonlääkäri vastaisi ajasta kello 22.00-8.00 välillä.

Asiaan ei Liiton pöytäkirjoissa palattu, joten syytä lienee olettaa, ettei kokeiluun ryhdytty.

Seuraavan kerran kysymys nousi esille loppuvuodesta 1963, kun Tampereen keskussairaalan talousjohtaja

Olavi Valtonen

ilmoitti heillä suunnitellun vuorotyöjärjestelmään siirtymistä. NLY otti kantaa asiaan talvella 1964 ja totesi, että lääkäreiden sosiaalinen asema ei ollut sellainen, että heille "voitaisiin asettaa tämän suuntaisia velvoitteita". Suunnitelmaa päätettiin vastustaa siksi kunnes saataisiin perusteltu esitys siitä, mitä se tulisi merkitsemään lääkäreiden osalta. Ilmeisesti yritys päättyi tähän, sillä mitään tämän jälkeisiä mainintoja ei Tampereen vuorotyökokeilusta pöytäkirjoista löydy.

Vuorotyön voi tulkita tulleen torjutuksi, sillä tammikuussa 1970 Liiton lakimies Aarno Schrey saattoi esitellä hallitukselle Sairaalaliiton yleiskirjettä, jossa vahvistettiin status quo. Edessä olevat terveyskeskusten perustamiset palkkausjärjestelyineen lienevät jo tässä vaiheessa olleen hoidettavien asioiden kärjessä, joten vuorotyötä koskevat erimielisyydet jätettiin sivummalle. Kysymys ei aktivoitunut vuosiin. Vasta Suomen liityttyä Euroopan unionin jäseneksi 1995 se tuli ajankohtaiseksi uuden työaikalain tullessa voimaan 1996 elokuussa. Liitto vastasi Kuntatyönantajalle lokakuussa kirjeellä, jossa todettiin, ettei laki edellytä siirtymistä jaksotyöaikajärjestelmään. Liitto ilmoitti, ettei se hyväksy vuorotyöhön perustuvia järjestelmiä. Elettäessä vuotta 2010 kysymys on noussut esille tasaisin väliajoin työajan järjestelyitä ja päivystystä koskien. Tilanne on auki, sillä EU:n työaikadirektiivin uudistaminen on törmännyt joko joidenkin jäsenvaltioiden vastustukseen tai sitten EU:n sisäisiin valtataisteluihin. Mutta se on jo toisen jutun aihe.