Sosiaali- ja terveysministeriö kaatoi edellisen lääkärisopimuksen sopimuslääkärijärjestelmän, jonka piti korvata erikoismaksuluokka sairaaloissa. Lääkärien palkkauksessa ministeriön suunnasta olemme kuulleet runsaasti kritiikkiä, miksi EML ei ole hyvä, miksi sopimuslääkärijärjestelmä ei ole hyvä, miksi toimenpidepalkkaus ei ole hyvä jne. Olisi mukava kuulla sitten vaihtoehdoistakin, sillä juuri mikään Kuntaliitossa tai Lääkäriliitossa kehitetty ei näyttäisi kelpaavan. Tosiasia on, että palkkaus on myös rekrytointikysymys ja lähivuosien aikana tämä tulee näkymään selvästi sekä terveyskeskuksissa että sairaaloissa.

Sillä aikaa, kun ministeriö toistaa liturgiaansa tasa-arvoisesta hoitoonpääsystä ja tuijottaa peruutuspeiliin, terveyspalveluissa tapahtuu: kansalaiset ovat huolissaan hoitoonpääsystä ja etsivät vaihtoehtoja yskivälle kunnalliselle terveydenhuollolle. Jos tasa-arvo tarkoittaa sitä, että hoitoonpääsy on tasa-arvoisen vaikeaa ja hidasta, se ei potilasta lohduta.

Yksityiset sairauskuluvakuutukset ja hoivavakuutukset kiinnostavat yhä useampia ja työnantajien kiinnostus sairaanhoidon joustavaan tarjoamiseen avainhenkilöille on kasvussa. Terveydenhuollon tasa-arvoa ei ole tänäänkään olemassa. Tilanne eri kunnissa on erilainen ja kuntien väliset erot näyttävät olevan pikemminkin kasvussa kuin kaventumassa. Terveyskäyttäytyminen polarisoituu. Koulutetumpi väestö harjaa paremmin hampaansa, syö kevyemmin, liikkuu enemmän ja tupakoi vähemmän kuin syrjäytyvä väestönosa. Menestyjät osaavat myös vaatia palveluita ja heillä sekä heidän työnantajillaan on myös varaa maksaa palveluista. Ei suinkaan tasa-arvon ihanteeseen tässä pyritä painamalla ylintä kvartiilia alaspäin vaan mieluumminkin kiskomalla alarajaa ylöspäin.

Ongelmia pitäisi tarkastella potilaan kannalta eikä poliittisen teorian kannalta. Miksi pitää jonottaa ja miksi kunnallisessa erikoissairaanhoidossa on niin vaikeaa toteuttaa hoidon jatkuvuutta, päästä samalle lääkärille toisenkin kerran? Jotta voisimme kehittää julkista terveydenhuoltoa, meidän pitää pysähtyä miettimään sitä, miksi osa potilaista valitsee yksityisen vaihtoehdon. Yksinkertaisin selitys on palvelujen saatavuus: jos kunnan palveluita ei ole saatavissa tai jonot ovat kohtuuttomat, kynnelle kykenevät menevät yksityiselle. Mutta tämä ei riitä ainoaksi selitykseksi. Onko palvelujen laadussa eroa? Vaikka eroa ei ole lääkärin koulutuksessa eikä taidossa, onko lääketieteen ympärille rakennettu palvelu parempaa ja joustavampaa yksityisellä? Yksityissektorin kiistämätön vahvuus on potilaan mahdollisuus valita hoitava lääkäri ja myös mahdollisuus valita sopiva ajankohta tutkimukselle ja hoidolle. Juuri joustavuudessa ja yksilöllisyydessä on julkisella sektorilla vielä paljon parannettavaa.

Osa meistä kokee voimakasta vastenmielisyyttä mammuttilaitoksia kohtaan. En halua olla sen enempää työntekijänä kuin potilaanakaan terveystehtaassa. Chaplinin Nykyaika ja sen inhottava kuva ihmisestä koneen osana nousee silmien eteen jättisairaaloissa. En halua olla seuraava enkä jonotusnumero enkä myöskään halua nimeäni huudettavan pitkin kaikuvia käytäviä. Ymmärrän hyvin Lapinlahden sairaalan puolustajia tästä syystä. Romantiikkaa, johon meillä ei ole enää varaa? Siispä potilaat, joilla on mahdollisuus, valitsevat toisen vaihtoehdon. Joskus potilas valitsee yksityissektorin intimiteetin vuoksi. Potilaiden ja työntekijöiden ilmaisemat epäilyt jättilaitosten tietosuojan puutteista on otettava vakavasti. Mikäli hakkerit pääsevät Pentagoniin asti, niin kuinka paljon todennäköisempää onkaan, että miljoonan suomalaisen kootut terveystiedot alkavat kiinnostaa asiaankuulumattomia.

Muutosvastarinta on voimista vahvimpia. Perusturvallisuutta horjuttaa, jos vakivirkaa ei olekaan tiedossa eläkkeen alkuun asti. Ehkä tämän päivän opiskelijat ovat reippaampia kuin me, pätkätyöläisyyteen elämänasenteena tottuneina.

Voisiko tulevaisuuden lääkärinpalvelujen tarjoaminen olla muutakin kuin virassa tapahtuvaa? Omistakoon yhteiskunta seinät, jos sairaalarakennukset kunnallispoliitikon kunniaa pönkittävät. Välineet voivat olla liisattuja, mutta asiantuntijuuden myynti voisi olla lääkärien omissa käsissä. Eivätkö spesialistit voisi muodostaa osuuskuntia tai osakeyhtiöitä tai työyhteenliittymiä ja tarjota kattavaa palvelua alueensa väestölle? Olisiko haja-asutusalueen yleislääkäripäivystyksen ratkaisu lääkärien omissa käsissä oleva päivystysrengas, joka tarjoaisi peruskunnille palvelua?

Vallitseva poliittinen totuus sanoo, että terveydenhuollon asiakasmaksuja ei saa enää korottaa. Palvelujen kysyntä ja teknologian hinta ovat kuitenkin nousussa eikä verorahoitusta näytä olevan enempää jaossa. Onko ikiliikkuja siis ainoa ratkaisu terveydenhuollon rahoitukseen?