Lääkäripäivät on perinteinen ja mukava tapa aloittaa vuosi, päivittää tietoja ja tavata kollegoita. Pari viikkoa sitten yli sata kollegaa kerääntyi pohtimaan yleislääketieteen erikoisalan erityispiirteitä "Why General is Special"

-kurssille. Norjalainen tutkija Linn Getz kertoi näkemyksiään yleislääketieteen tärkeydestä ja etenkin siitä, miten keskeistä on kohdata potilas vastaanotolla kokonaisvaltaisesti, hyväksyvässä ilmapiirissä potilaan koko elämänhistoria huomioon ottaen, laajemmin kuin anamneesia rutiinisti kysellen.

Getz esitteli tutkimustuloksia, joissa on todistettu geeni- ja molekyylitasolla lapsuuden kokemusten vaikuttavan biologiseen kehitykseen ja siihen, millaiset valmiudet "elämästä selviytymiseen" jo kohdusta alkaen saamme. Isossa yhdysvaltalaisessa ACE (Adverse Childhood Experience) -tutkimuksessa on todettu lapsuuden negatiivisten, mitätöivien kokemusten heikentävän yksilön sosiaalisten, emotionaalisten ja kognitiivisten taitojen kehittymistä, mikä johtaa korkean riskin käyttäytymiseen, niistä seuraaviin terveysongelmiin ja sairastavuuteen, jotka puolestaan altistavat syrjäytymiselle sekä myös ennenaikaiselle kuolemalle. Suomessakin on tehty tutkimusta, jossa on todettu sotalapsien traumaattisten kokemusten lisänneen sydän- ja verisuonitauteihin sairastuvuutta aikuisena.

Näyttöön perustuvan lääketieteen asema hoitosuosituksineen on kiistaton, mutta Getzin esityksen aikana ainakin itse aloin pohtia, keskitymmekö todella nykyisin vastaanotoillamme liian paljon riskilaskureihin ja biologisiin mittareihin unohtaen potilaan psykofyysisen kokonaisuuden. Nykylääketieteen uhkana on tiedon pirstaloituminen vielä entisestään ja hoidon keskittyminen vain yhteen asiaan kerrallaan - kun todellisuudessa niin monet asiat vaikuttavat kokonaisuuteen.

Kiireisillä, tavallisten tautien ja monimuotoisten oireiden täyttämillä terveyskeskusvastaan-otoilla on ensiarvoisen tärkeää panostaa luottamukselliseen ja kestävään potilas-lääkärisuhteeseen. Potilas-lääkärisuhteen merkitystä mielestäni ei voi korostaa liikaa, onhan sillä todettu yksinäänkin olevan parantavaa ja potilaan subjektiivista vointia helpottavaa vaikutusta. Kannatan itse ajatusta, että potilaan tuntevan yleislääkärin olisi hyvä olla koko hoidon koordinoija, niin hoidollisista kuin taloudellisistakin syistä.

Nyt jos koskaan on aika keskittyä olennaiseen - juhlapuhelupausten sijasta tulisi oikeasti panostaa ennalta ehkäisevään toimintaan. Edellä mainittujenkin tutkimusten valossa väestön terveyden edistämiseksi ja sosiaalisten erojen kaventamiseksi yksi tärkeimmistä keinoista on lasten turvallisen ja hyväksyvän kasvuympäristön varmistaminen. Tavoitteen tärkeyden kaikki varmasti ymmärtävät ja hyväksyvät, mutta toteuttaminen käytännön tasolla onkin haasteellisempaa.

Olisiko meidän lääkäreiden aika ottaa asiantuntijoina rohkeammin ja määrätietoisemmin merkittävämpi rooli koko yhteiskunnan mielipidevaikuttajina? Pohdintaa on syytä jatkaa ja sillä välin käytännön työssä toteuttaa: "Väestön parhaaksi - lääkärin taidoin".