1. Lääkärilehti
  2. Maailmassa
  3. Ymmärrys ihmisestä lisääntyy – vai lisääntyykö?
Kolum­ni 46/2016 vsk 71 s. 2986

Ymmärrys ihmisestä lisääntyy – vai lisääntyykö?

Ymmärrys ihmisestä lisääntyy – vai lisääntyykö? Kuva 1 / 1

Elämme suurten muutosten aikaa. Koskaan aikaisemmin ei kehityksen vauhti ole ollut yhtä kiivas. Tieto ihmisestä lisääntyy nopeammin kuin mitä koululaitos ja työelämä pystyvät seuraamaan, ja niin olemme jatkuvasti askelen jäljessä tulevaisuuden osaajien kasvattamisessa. Näin meidät on saatu uskomaan.

Kuuntelin ohjelmaa viimeisimmästä empatian ja myötätunnon tutkimuksesta. Pitkän minä-keskeisyyden jälkeen katse on kääntynyt siihen, mitä ihmiset tekevät toisilleen. Keskustelu aikaansai minussa kuitenkin nostalgiaa. Empatian ja myötätunnon tarve yhteiskunnassa perusteltiin hyvin, mutta itse empatiasta ei lausuttu mitään, mitä ei olisi todettu jo 1970-luvulla, edellisellä empatian tutkimuksen kulta-ajalla.

Kukaan ei muista, että sama keskustelu käytiin jo.

Kun aloitin luentoni vanhemmille ja kasvattajille 1980-luvun alussa, oli aggressio kysytyin luentoaihe; sen vähentäminen ja korvaaminen rakentavalla vuorovaikutuksella. Kasvattajien ensimmäinen huoli oli, miten saa lapsen käyttäytymään hyvin muita kohtaan. Menestyksen, ystävien ja vaikutusvallan ajateltiin kumpuavan hyvästä ja toiset ihmiset huomioon ottavasta käytöksestä. Empatia ja myötäeläminen olivat osa tätä hyvää käytöstä, eivät oma kasvatuksen kohteensa.

Nämä luentopyynnöt loppuivat 1990-luvun alussa, eivät hitaasti harventuen vaan yhtäkkiä, ikäänkuin aggressio olisi poistunut ongelmien joukosta. Tilalle tuli itsetunto. Nyt pyydettiin tietoa siitä, miten kasvattaa lapsesta itseensä luottava pärjääjä. Siitä, millaista jälkeä lapsi pärjätessään toverijoukkoon jätti, ei oltu niin kiinnostuneita. Periaatteessa kyllä todettiin kiusaajan ja kiusatun voivan yhtä huonosti ja tarvitsevan yhtä paljon apua, mutta yksikään kasvattaja ei kysynyt, että miten kasvatan lapsen, joka ei kiusaa muita. Kaikki kysyivät, miten kasvatan lapsen, jota kukaan ei uskalla kiusata.

Läpi koko 1990-luvun kelpasi itsetunto ihmisen elämän selittäjäksi. Kaikki ongelmat kumpusivat huonosta itsetunnosta, hyvän sellaisen ollessa puolestaan ratkaisu kaikkeen. Myötäelämistä ja empatiaa ei tarvinnut kasvattaa; ne seurasivat hyvän itsetunnon kylkiäisenä.

2000-luvulla havaittiin, että kaikki ovat yksilöitä, ja yksilön tärkein tehtävä on toteuttaa itseään. Keskipisteeksi tuli oma napa. Kun teen itseni onnelliseksi, voivat kaikki muutkin ympärilläni hyvin, kuului 2000-luvun ethos. Muiden huomioon ottamiselle ei kasvatuskeskusteluissa ollut tilaa. Jopa opettajaopiskelijat kysyivät luennoilla, eikö jokaisen oppilaan tulisi saada olla sellainen millaiseksi hän on syntynyt ja eikö ole väkivaltaa rajoittaa lapsen synnynnäistä persoonaa. Vastaus, että tätä "väkivaltaa" kutsutaan kasvatukseksi, ja liian yksilöllisen käytöksen rajoitusta sivistykseksi, ei vakuuttanut kuulijaa.

Lue myös

Muutama viikko sitten toimittaja pyysi yllättäen haastattelua itsetunnosta. Seuraavana päivänä soitti toinen toimittaja, sitten kolmas ja samalla viikolla vielä neljäs toimittaja halusi kuulla, mistä johtuu suomalainen heikko itsetunto, mistä syntyy huono itsetunto ja milloin tietää, jos itsellä sellainen on. Kysymykset olivat tismalleen samat kuin mihin olin väsymiseen saakka vastannut koko 1990-luvun. Vastauksenikin olivat samat.

Aggressio, itsetunto, empatia, myötäeläminen ja yksilöllinen temperamentti ovat ominaisuuksia, joita kaikkia tarvitaan ihmisen ymmärtämisessä, eikä mikään niistä ole ylitse muiden. Yleiseen keskusteluun kuitenkin mahtuu vain yksi ihmisen vaikeuksien tai hyvinvoinnin selittäjä kerrallaan, ja vallitseva arvomaailma päättää, mikä se selittäjä on. Niinpä jotkut ominaisuudet jäävät välillä varjoon, ja noustuaan jälleen esiin 20 vuoden hiljaisuuden jälkeen tuntuvat uusilta ja merkittäviltä ihmisen käytöksen selittäjiltä. Kukaan ei muista, että sama keskustelu käytiin 15 tai 20 vuotta sitten. Tämä on myös lohdullista: uudelta tuntuva tieto ihmisestä ei välttämättä olekaan uutta eikä haasta koko yhteiskuntaa muuttumaan tavalla, joka ennakoimattomuudessaan on omiaan tuottamaan levottomuutta.

Kirjoittajat
Liisa Keltikangas-Järvinen
Kirjoittaja on psykologian professori Helsingin yliopistossa.

Etusivulla juuri nyt

Ajassa
THL suosittelee kolmansia koronarokoteannoksia 60 vuotta täyttäneille

Kolmas rokoteannos voidaan antaa, kun toisesta annoksesta on kulunut vähintään kuusi kuukautta.

Tieteessä
Lasten antibioottien ja astmalääkkeiden kulutus väheni pandemiassa

Lääkkeiden käytön vähenemisestä syntyi noin 3,4 miljoonan euron säästö.

Ajassa
Suomalainen COVID-aiheinen mobiilipeli sai laajan tuen

Lanseerauksessa ovat mukana WHO, Unicef ja rokotteiden kansainvälinen yhteistyöorganisaatio Gavi.

Ajassa
STM aikoo järjestää sosiaali- ja terveydenhuollon priorisointifoorumin

Valmisteluun kutsutaan mukaan laajasti eri toimijoita.

Ajassa
Duchennen lihasdystrofian lääke sai korvattavuuden

Lääke vahvistaa lapsen fyysisen toimintakyvyn edellytyksiä ja säilyttää kävelykyvyn pidempään.

Ajassa
Psykososiaaliset menetelmät huumeriippuvuuksien hoidon palveluvalikoimaan

Menetelmät on arvioitu erikseen aikuisille ja nuorille sekä silloin, kun henkilöllä on muu samanaikainen mielenterveyden häiriö.