Kuluvan vuoden ensimmäisenä päivänä otin junan alle ja matkustin Tampereelle päivädiskoon. Tapahtuma oli avoin kaikille, mutta sen olivat järjestäneet ystäväni, jotka täyttävät tänä vuonna 50. Diskoilun lisäksi ohjelmassa oli burleskiesitys ja viisikymppisen sirkustaiteilijan maan vetovoimaa uhmannutta käsilläseisontaa. Näin julistettiin alkaneeksi suurjuhlavuosi.

Suurjuhlavuosi tarkoittaa sitä, että omat synttärit eivät riitä mihinkään. Koko vuosi omistetaan juhlimiselle, elämästä ja ystävyydestä riemuitsemiselle. Vuoden ensimmäisestä päivästä viimeiseen iltaan.

Vuoden alussahan on tavanomaista aloittaa uusi, parempi ja puhtaampi elämä. Silloin liitytään kuntosalin jäseniksi ja aloitetaan tipaton tammikuu. Tällä kertaa ilahduttavan suuri joukko saapui heti vuoden aluksi tamppaamaan tanssilattialla.

Yksi päivädiskon järjestäjistä oli kyllä asettanut itselleen uudet askelmäärä- ja kuntosalitavoitteet, mutta hänen motivaationaan oli se, että jaksaisi juhlia oikein kunnolla: käydä keikoilla, tavata ystäviä, järjestää tosi isot bileet. Kyseessä ei ole ankea suorituskyvyn mittaaminen vaan biletyspotentiaalin maksimoiminen.

Mielestäni koko vuoden omistaminen juhlalle ja riemulle on nykypäivänä radikaalia. Keneltäkään ei varmasti ole jäänyt huomaamatta, että elämme karuja aikoja. Suomessa jyllää leikkauspolitiikka. Maailmanpolitiikassa on pakka aivan sekaisin. Euroopassa soditaan. Ilmastokriisi pahenee, koska poliitikot eivät keskity sen ratkaisemiseen.

On raskasta elää historian saranakohdassa. Tulevaisuus on yhtä sumua.

Yksilötasolla ei ole sen hauskempaa, vaikka maailmantuskan voisikin hetkeksi unohtaa. Ajassa on voimakasta painetta niin arkielämän optimointiin kuin kehon kontrollointiin. Kytätään kaloreita, mitataan liikunnan määrää ja unen laatua. Mediasta saa lukea vinkkejä siihen, miten lisätä tehokkuutta elämäänsä syömällä ja liikkumalla juuri oikein. Oma keho on kiinteytystä ja suorittamista, ei nautintoja varten.

Moni on omaksunut ilottoman rutiinin, jossa on tärkeintä mennä aikaisin nukkumaan, jotta jaksaa tehdä työtä, josta ei saa merkityksen tunnetta elämään vaan pahimmillaan sairastuu uupumukseen. Tällaisessa asenneilmastossa voi pahoin, jos kokee, ettei voi tehdä asioita oikeasti hyvin vaan joutuu taipumaan tulospaineiden ja jatkuvan kiireen tunnun alla.

Vaikuttaa siltä, että ajan henki ei suosi hauskanpitoa.

Sosiologi Antti Maunu kommentoi taannoin Helsingin Sanomissa, että elämme “antikarnevalistista aikaa”, jossa hän näki “huvittavan paljon puritaanisia kaikuja 1800-luvulta”.

Jutussa kerrottiin pariskunnasta, jossa toinen oli lopettanut alkoholinkäytön kokonaan, kun taas toinen kävi edelleen bailaamassa. Heidän välilleen avautui jyrkkä kuilu.

Maunu oli ajatellut pitkään, että moniarvoisuus ja vapaamielisyys lisääntyisivät yhteiskunnassa. Hän näki uusraittiuden puritaanisuudessa merkin päinvastaisesta. Sama konservatiivisuuden nousu näkyy muillakin elämänalueilla.

En tietenkään halua samaistaa juhlimista juomiseen vaan ajattelen, että raittiit mahtuvat samoihin kekkereihin niiden kanssa, jotka edelleen kippistävät. Suurjuhlavuoden ytimessä ei ole päihtyminen vaan riemu ja hurvittelu.

Olen viime aikoina osallistunut lukuisiin 50-vuotisbileisiin ja ilokseni todennut, että tämä ikäluokka jaksaa juhlia. Mietin näissä tilanteissa usein valokuvaamon ottamaa virallista potrettia isoisäni viisikymppisiltä. Hän näyttää kuvassa siltä, miltä seitsemänkymppiset nykyään. Isoisän ympärillä on viisi koreaa kukkalaitetta. Tunnelma on haudanvakava.

Onneksi nykypäivän viisikymppiset näyttävät aivan toiselta. Niissä vilkkuvat strobovalot ja glitter kimaltaa. Tule mukaan suurjuhlavuoteen, se on kaikille!