Huumori, ja erityisesti sen tavallista tummemmat muodot ovat terveydenhuoltoalalla vaativa taitolaji, ja osin tabukin. Se kun voi pahimmassa tapauksessa olla loukkaavaa, ja sen viljelyssä tulee olla varovainen varsinkin kun sairauteen liittyvät uhkakuvat ovat vakavia, potilaalle itselleen pelottavia tai erityisen merkittäviä.

Selkeä ero tulee tehdä vain tutulle työryhmälle suunnatun työmaahuumorin ja muissa yhteyksissä tehokeinona käytetyn kärjekkään huumorin, erityisesti sarkasmin välillä.

Puhujaan itseensä kohdistuva huumori loukkaa tai tulee väärin ymmärretyksi harvoin, mutta on tilanteita, joissa on parempi esiintyä ns. totisena toverina kuin soveltaa edes varovaista itseironiaa. Valikoitumattomalle ja heterogeeniselle joukolle puhuttaessa on muistettava, että jo sadankin kuulijan joukossa on lähes varmasti joitain, joilta ei voi vaatia sitä, että viesti ymmärrettäisiin tarkoitetussa muodossa.

Syytä on myös huomata, että osaan huumorista liittyy myös aggressiivinen tai sellaiseksi tulkittavissa oleva piiloelementti. Henkilökohtaisuuksiin mentäessä huumorin tulisikin olla hyväntahtoista, ellei nyt sitten tarkoituksella pyritä loukkaamaan lähimmäistä. Emme voi tietää heidän joskus salaisia ja tarkoin varjeltuja kipupisteitään, ja näennäisen viattomallakin huumorilla on mahdollisuus luoda elinikäisiä vihasuhteita.

Erityisen katala temppu on ns. kaksoisloukkaus, jossa ensin tölväistään toista jollain pintapuolisesti humoristisena näyttäytyvällä ilmaisulla, ja sitten ihmetellään viattomasti sitä, onko tämä niin lapsellinen, että leikistä suuttuu.

Silti ironialla ja mustallakin huumorilla on joskus paikkansa osana rakentavaa työotetta, jos sitä käytetään osana psyykkisesti kuormittavaa työsarkaa hoitavan, ammattilaisista koostuvan työryhmän tiukasti sisäiseksi jäävää kommunikointia. Esimerkiksi raskainta kriminaalipsykiatriaa hoitavat ammattilaiset kohtaavat joskus varsin kuormittavaa paranoidista syyttelyä, mitätöintipyrkimyksiä ja hankalia manipulointiyrityksiä. Niitä voi muiden toimintatasojen ohella lähestyä myös kuivakan tai mustan huumorin keinoin.

Sellainen näet osoittaa potilaan vihamielisen asennoitumisen absurdin luonteen havainnollisemmin kuin moni muu keino. Joskus tietyt karmealla tavalla humoristiset mielikuvat voivat myös jäädä vain oman mielen sisäiseen tai työnohjauksessa tapahtuvaan käsittelyyn. Tällöin esimerkiksi kuvitteellista murhayritystä koskevaan kanteluun vastausta laativa parhaansa tehnyt virkamies voi huvitella pohtimalla, kuinka valvontaviranomainen reagoisi tavanomaisesta poikkeavaan vastaustapaan: ”Pidättekö te meitä todella niin ammattitaidottomina, ettemme olisi tuota hengiltä saaneet, jos tosiasiallisesti olisimme yrittäneet?”

Joskus absurdi huumori myös raottaa oman psyykkisen torjuntamme verhoa niin, että vain sen kautta tavoitamme potilaan elämän jännitekentän sen koko karmeudessaan.

Muuan jo edesmennyt kokenut oikeuspsykiatri muisteli usein julkisesti tätä koskevaa esimerkkiä. Potilaana oli jo kolme erillistä henkirikosta vailla tunnontuskia tehnyt, sekä psykopaattinen että paranoidisesti psykoottinen mies, joka tapasi lääkärin osastolle tullessa aina tuijottaa tätä pistävän uhkaavasti. Se taas herätti mielikuvan mahdollisesta päällekarkauksesta.

Kollega totesi tavoittaneensa miehen sisäisen sielunmaiseman luonteen ja tuskat vasta huomatessaan ajattelevansa, kuinka mukavaa olisi, jos takin sivutaskussa olisi kaiken varalta se rotevampi lumbaalipunktioneula. Jos kiltille lääkärisedällekin juolahti moista mieleen, niin mitähän pohtivatkaan uhrien ystävät ja sukulaiset?