Viime keväänä rohkaistuin ilmoittautumaan rumputunnille. Rummut vetivät vastustamattomasti puoleensa, joskin pelottivat. Rumpukapuloiden hiottu pinta ja virtaviivainen muoto viettelivät heti. Pian mikään ei tuntunut yhtä hyvältä kuin lattiatomin muheva kumina ja hi-hatin seksikäs sihinä.

Kerroin tuttaville uudesta harrastuksestani. Intoa puhkuen selitin hankkivani jo omia rumpuja. Moni selvästi yllättyi, mutta innosti ja kannusti.

Merkillepantavan usein törmäsin kuitenkin reaktioon, joka huokui toisenlaista energiaa.

Reaktio vaikutti kiusaantuneisuuden sävyttämältä lamaantumiselta. Eräs kysyi ärtyisästi, mistä ihmeestä keksin rummut ja toinen, miksen soittanut pianoa. Toiset pyörittelivät silmiään ja vaihtoivat puheenaihetta. Ehkä olin naurettava tai säälittävä.

Olin ymmälläni. Tuntui kuin olisin tunnustanut sortuneeni koviin huumeisiin ja tykkääväni niistä kovasti, mitäpä sellaiseen voi sanoa. Omissa silmissäni kasa puisia tynnyreitä ja metallilautasia näyttää edelleen vaarattomalta. Silti tunnen kadottaneeni jonkin viattomuuden.

Lievä mielipahani vaihtui pian uteliaisuuteen. Kulttuurintutkijalle ristiriitaiset tunnereaktiot jonkin näennäisesti neutraalin ilmiön kohdalla ovat mielenkiintoisia. Ne ovat oire jonkin perustavan sosiaalisen, jopa moraalisen järjestyksen horjumisesta – siis tutkimuksen paikka.

Soittamisen kuusikymppisenä aloittava ei odota kannustusta ammattimuusikkouteen. Välinpitämättömyys olisi odotettavin reaktio – ihmiset nyt harrastavat kaikenlaista. Asetelma rummut, vanhahko ikä ja naissukupuoli näköjään kuitenkin sekoittavat ”oikean” kaavan.

Tapaus osoittaa, kuinka paitsi ihmiset myös esineet, ominaisuudet ja laadut sukupuolitetaan. Rumpu, isku, nopeus ja kovuus ovat sanoja, jotka herättävät maskuliinisuuden mielleyhtymän. Huilu, painallus, sively, hitaus ja pehmeys yhdistetään feminiinisyyteen. Sukupuolisuuden symboliikka ja sukupuolten erottelun logiikka vaihtelevat ajallisesti ja kulttuurisesti.

Sukupuolisymboliikka juontuu varmaan osin biologisista eroista: lisääntyyhän ihminen suvullisesti ja sukupuoliset ruumiilliset prosessit ovat tosiasioita. Toisaalta kulttuurinen symboliikka vaikuttaa tapaan ymmärtää biologia.

Antiikista valistukseen saakka länsimaissa ihmisruumiin ajateltiin olevan sukupuoleton, geneerinen ruumis. Naisella ajateltiin olevan samat sukuelimet kuin miehellä, mutta ne olivat käänteiset ja sijaitsivat ruumiin sisällä. Mieskehosta tuli kuitenkin ”kehittyneempänä” normi muun muassa lääketieteeseen, joka siirtyi hiljalleen sukupuolten erottamisen logiikkaan.

Sosiologi Alan Petersen tutki Gray's Anatomy -oppikirjan kehitystä vuodesta 1858 vuoteen 1998. Hän havaitsi, että miehen keho pysyi 140 vuoden ajan kuvitusten standardina. Naiskehoon viitattiin ”miesfaktorin" puuttumisena ja sitä luonnehdittiin heikoksi, passiiviseksi ja alikehittyneeksi verrattuna miesruumiiseen. Puhuttiinpa sukuelimistä, kalloista tai kromosomeista, kuvausten tyyli pysyi samana. Se olettavasti heijasteli sukupuolten yhteiskunnallista hierarkiaa.

Mitä tekemistä Grayn anatomialla on 2020-luvun musiikkikulttuurin kanssa? Ei suoranaisesti mitään. Se voi kuitenkin olla yksi säie kulttuurihistoriassamme, jossa tietynlaiset kehot, asiat, esineet ja laadut niputetaan yhteen.

Tutkimusten mukaan musiikki-instrumentit sukupuolitetaan vaihtelevasti. Rummut ovat ”maskuliinisin” soitin.

Mielestäni instrumentit liitetään sitkeästi myös ikäkategorioihin. Vanhassa aloittelevassa naisharrastelijarumpalissa kaikki palat ovat keskenään sopimattomia, edelleen!