Noin 15 vuotta sitten lukion historian kurssilla opiskelin maailmansotia sekä niihin johtaneita modernin yhteiskunnan ja massakulttuurin kehittymisen ydintapahtumia ja maailmanpolitiikan kriittisiä käännekohtia.

Kaskadeina historian kirjoissa kuvatut tapahtumasarjat tuntuivat retrospektiivisesti eurosentrisestä ja pohjoismaisesta näkökulmasta kuvattuna kaikkitietävän teini-ikäisen aivoilla opiskeltuna ennalta-arvattavilta:

Miten ihmiset eivät tajunneet, mitä oli tulossa?

Miksei vaaran merkkeihin reagoitu ennaltaehkäisevästi?

Olisinko itse osannut tulkita tilannetta ja toimia toisin, jos olisin elänyt noita aikoja?

Niin kuin traumoja hoitaville on taottu päähän kuoleman triadi – hyytymishäiriö, jäähtyminen ja asidoosi – on lukiotason historian kursseilla alleviivattu äärimmäisen nationalismin ja diktaattorimaisen johtajuuden yhdessä kansantaloudellisen ahdingon kanssa olevan huonon ennusteen merkki tulevaisuudelle.

Aavistivatko tavalliset ihmiset Sarajevon laukausten tai Puolan myönnytysmiehityksen myötä, että reilun kahden vuoden sisään ollaan maailmansodassa? Todennäköisesti eivät.

Shakin peluuta

Olen nyt lähes kaksi kertaa vanhempi kuin lukiossa, enkä silloin aavistanut, että joutuisin elämään vastaavia pohdintoja ja kysymyksiä omakohtaisesti todeksi. Todistamaan, miten suurvaltojen johtajat jälleen pelaavat valtioiden kohtaloilla shakkia.

Olenko minäkin nyt sellainen “tavallinen ihminen”, joka ei tajunnut mitä tapahtuu?

Tai vielä pahempaa: joka tajusi, muttei voinut tehdä mitään. Tai pahinta: joka luuli lukion historian oppimäärän perusteella kykenevänsä hahmottamaan, mitä maailmassa tapahtuu, kirjoitti siitä nokkelan kolumnin, mutta oli oikeasti hieman naiivi ja väärässä?

Historian ominaisuus on toistaa itseään. Tämä nostetaan esiin, kun tapahtuu jotain ikävää ja ihmiskunta velloo kulloinkin ajankohtaisissa ongelmissaan. Emme kuitenkaan saa unohtaa, että kiertoilmiö pätee myös hyvään: ihmiskunnan hyvyyskin toistaa itseään, todistaa itsensä uudelleen ja uudelleen.

Monesta näkökulmasta voidaan sanoa, että maailma ei ole koskaan ollut yhtä hyvässä tilanteessa kuin nyt. Globaali lapsikuolleisuus on tällä hetkellä maailmanhistorian matalin (1 ). Lukutaito ja koulutuksen saatavuus ovat korkeammalla kuin koskaan (2 , 3 ). Äärimmäinen köyhyys – toisin sanoen maailman tappavimman taudin, eriarvoisuuden, vakavin muoto – on vähentynyt vuosi vuodelta, vaikkakin koronapandemia on aiheuttanut siihen merkittävän takaiskun (4 ).

Ihmisen osa

Ei ole valoa ilman pimeyttä. Ja ihmisen osa on kokea molemmat. Tästä minua muistutti pieni ujo lapsipotilaani, joka äidin mukaan “ei koskaan puhu lääkäreille mitään”, koska jännittää niin kovasti, vaikka kotona onkin reipas ja puhelias.

Käydessäni iltamyöhään osastolla hänen vointiaan tarkastamassa kumarruin hänen vuoteensa viereen pimennetyssä huoneessa. Yhtäkkiä hän kurkisti peiton alta, katsoi minua hymyillen ja sanoi: “Kato, mulla on sormessa tämmönen valo ”, näyttäen punaisena loistavaa sormeensa kiinnitettyä saturaatiomittaria.

Hänen pieni suloinen eleensä – luottamuksenosoitus uskalluksena puhua minulle – lämmitti sydäntäni antaen työniloa koko loppuyöksi. Ja jälleen sain todeta, että pienimmät ja arkisimmatkin tavallisten ihmisten lempeät ja ystävälliset teot kykenevät pitämään suurtakin pimeyttä aisoissa.

Kirjoittaja on lääketieteen lisensiaatti.