Talvi on tulossa, ja sen varmaksi merkiksi tuntuu itselleni muodostuneen kiirevastaanoton flunssapotilaiden määrän kasvu. Homma tuntuu menevän jo melko rutiinilla riippumatta siitä, missä olen töissä.

Ymmärtäväinen ilme kasvoille, kuule kertomus flunssasta, joka ei vain helpota ja olo on tukkoinen, ”nää taudit menee aina poskionteloihin”.

Rutiini tuo jo sujuvuutta vastaanottoon. Aivot menevät melkein jo autopilotille, ja latelen tutun litanian. Monet potilaat tuntuvat tottuneen siihen, että saavat lääkecoktailin ensioireista lähtien, koska kyllähän sellaisen sai silloin aikanaankin. Hyödyllisimmilläni olen lääkärinä ollut silloin, kun potilas on saanut kaikki ohjeet ja oirelääkkeet jo digiklinikalta, mutta tulee silti vielä yrittämään, josko sen jumalallisen antibiootinkin saisi vielä neuvoteltua. Siitä sitten vain selittämään, että ennen on parannuttu hoidosta huolimatta, ei sen ansiosta, eikä kukaan varmaankaan toivo itselleen turhaan ab-ripulia. Toistaiseksi kaikki ovat poistuneet enemmän tai vähemmän tyytyväisinä vastaanotolta.

Autopilotilla

Samalla kun annan autopilotin tehdä hommat, olen alkanut pohtia mikä nykyhoito mahtaa olla se, jonka kanssa tulevat nuoret lääkärit tuskastelevat samoin kuin minä nyt antibioottien kanssa.

Mitään selkeää vastausta en ole tähän keksinyt – uskonhan vakaasti, että nykyisin opetettavat asiat perustuvat näyttöön ja ovat perusteltuja. Tietenkin vähähyötyisiä hoitoja on edelleen käytössä, mutta jossain määrin ne ovat potilaan psyyken hoitoa. Sinällään myös se on arvokasta hoitoa, ja voi mahdollistaa sujuvamman hoitosuhteen jatkossa.

Paljonko voi kuitenkaan antaa periksi näyttöön perustuvasta lääketieteestä hoitosuhteen toimivuuden nimissä?

Vastausta tähän ei ole, mutta asiaa joutuu pohtimaan melko usein potilastyössä. Joskus sairastamiseen väsähtänyt potilas saa helpotusta jo siitä, että jokin lääke on reseptillä. Monelle voisi riittää myös rauhallinen vastaanottotilanne, jossa potilaan huolet voisi kuunnella rauhassa ja niihin voisi ottautua kaikessa rauhassa.

Ainakaan omassa työssäni tämä ei valitettavasti ole mahdollista kovinkaan usein. Flunssapotilaat ohjataan hoitajan vastaanotolle, jossa korkeintaan käväisen kuuntelemassa keuhkot, kuulemassa lyhyen briiffauksen tilanteesta, ja toteamassa että hoitolinja on oireenmukainen.

Tuskin potilaasta miellyttävää

Jostain järjestelmänäkökulmasta tämä on varmasti tehokas toimintatapa, mutta potilaan mielestä tämä tuskin on miellyttävää.

Ystävällisinkin lääkäri muuttuu töykeän oloiseksi, jos kuulija on kipeä ja lääkäri vain pyörähtää paikalla ilmoittamassa, että tsemppiä nyt vain. Tilanteesta voisi selvitä, jos potilas olisi tuttu. Useimmiten kuitenkin tapaan potilaan ensimmäistä – ja viimeistä – kertaa lyhyen konsultaation aikana. Välillä tuntuu, että opiskelin kuusi vuotta ollakseni superratkaisija, joka syöksyy sisään ja ulos huoneista ilman kunnollisia potilaskontakteja. Jos potilas pääsee vastaanotolle asti, niin tyypillisesti myös se keskeytyy Teamsin kilahdukseen tai ovenraosta huikattuun pyyntöön tulla käymään hoitajan huoneessa katsomassa toista potilasta. Vaikka keskeytykset eivät vaatisikaan välitöntä toimintaa, ne kuitenkin katkaisevat oman keskittymisen.

En tiedä, kaipaanko takaisin kadonneeseen aikaan, jota en itse ehtinyt koskaan kokea.

Toivon kuitenkin, että tulevaisuudessa keskeytyksetön vastaanotto, jossa saan hoitaa potilasta enkä konsultaatiota, ovat todellisuutta.

Kirjoittaja on tuore lisensiaatti sekä NLY:n terveyspolitiikan projektivastaava, jonka lapsenomainen into lääketieteeseen ei ole vieläkään sammunut.