Miksi ei synny vauvoja? Olisiko siksi, että meillä ei ole tulevaisuutta?

Enkä tarkoita nyt ilmastonmuutosta tai suursodan uhkaa. Jos tarkoittaisin, tästä voisi tulla suosittu kolumni. Tarkoitan tulevaisuuden visiota; että tietäisimme minne haluamme yhdessä mennä. Se visio jäi filosofi Mark Fisherin mukaan jonnekin 1970-luvulle.

Fisherin mukaan jokaisella epookilla on oma tunnistettava sormenjälkensä. Kun näemme Vasarin maalauksen, tiedämme, että tuo on renessanssia. Kun näemme huonekalun 1700-luvulta, tunnistamme, että tuo on rokokoota. Kun kuulemme tietynlaisen sähkökitaran, se vie meidät heti 1970-luvulle. Omalta ajaltamme nämä tunnusmerkit Fisherin mukaan kuitenkin puuttuvat. Kierrätämme lähinnä vanhaa. Elokuvamme kierrättävät ideoita 1950-luvulta ja musiikki hakee inspiraationsa jatkuvista remixeistä.

Se, että keksisimme jotakin uutta ja mullistavaa, vaatisi Fisherin mukaan vision tulevaisuudesta. 1700-luvulla tulevaisuus oli kaukana horisontissa ja se antoi tilaa ihmeellisille utopioille. Voimme olla mitä haluamme olla, utopistit ajattelivat.

Mutta kun oman aikamme pitäisi katsoa tulevaisuutta, se näkee vain nostalgiaa. Totta onkin, että jos ei voi nähdä eteenpäin, voi aina katsoa taaksepäin. Siksi konservatiiviset voimat nousevat juuri nyt.

Mihin tulevaisuudenvisiomme sitten katosi?

Fisher kehottaa ajattelemaan sitä, miten sanattomaksi ihmiset menevät, kun heiltä kysytään, mikä olisi vaihtoehto kapitalismille.

Kukaan ei osaa vastata mitään. Ei edes Fisher. Mutta tämä on tärkeää.

Fisherin mukaan kapitalismista on tullut meille ainoa olemassa oleva todellisuus. Ajatella jotain kapitalismin tuolla puolen on sama kuin koettaisi kuvitella jotakin äärettömyyden tuolla puolen. Siispä ainoat tulevaisuuden visiot mitä meillä voi olla ovat visioita kapitalismin tulevaisuudesta.

Mitä vielä voisimme antaa kapitalismille? Vesivarat kenties? Julkisen terveydenhuollon? Tämä on ainoa jäljellä oleva keskustelu tulevaisuudesta.

Mutta on Fisherillä toinenkin syypää tulevaisuuden katoamiseen – ranskalaisten filosofien dekonstruktio -koulukunta, joka valtasi läntiset yliopistot 1960-luvulta alkaen. Dekonstruktio tähtäsi länsimaisen ajattelun purkamiseen paljastamalla siihen sisältyvät ideologiset rakenteet. Dekonstruktio oli niin inspiroivaa, että kaikki mahdollinen oli dekonstruoitavissa historiaa sukupuolta ja totuutta myöten.

Käsitteiden dekonstruoiminen on varmasti opettanut paljon omasta ajattelustamme, mutta se on johtanut myös siihen, että meillä on enää kovin vähän yhteistä toistemme kanssa. Jos historia tai totuus merkitsee sinulle täysin vastakkaista asiaa kuin minulle, mihin yhteisesti jaettuun tulevaisuuteen voimme kurkottaa?

Jos meillä ei siis ole visiota tulevaisuudesta eikä meillä muutenkaan ole enää paljonkaan yhteistä, mikä on lopputulos? Kansakunnat kääntyvät nostalgiaan. Yksilöt kääntyvät sisäänpäin treenaamaan sisäistä sankariaan. Vuodet toistuvat yhtä samanlaisina kuin päivät ja ihmisistä tuntuu, että he ovat jumissa aikaluuppissa, joka palauttaa heidät aina takaisin lähtöpisteeseen.

Vauvat eivät kuulu tähän kuvioon. Vauvat kuuluvat tulevaisuuteen.

Lopuksi kannattaakin luoda silmäys Japaniin. Japani oli luultavasti ensimmäinen maa, joka menetti vision tulevaisuudesta ja siksi se oli myös ensimmäinen maa, jossa ei enää uskottu vauvoihin. Niinpä siellä aikuiset itse ovat alkaneet ”vauvoiksi”. Japanista alkoi trendi, jossa aikuiset ostavat lapsille tarkoitettuja leluja, sarjakuvia ja elokuvia itselleen, ja trendi leviää. Tämä vuosi oli tuoreen raportin mukaan Yhdysvalloissa ensimmäinen, jolloin aikuiset ostivat leluja enemmän itselleen kuin lapsille.

On vaikea löytää parempaa esimerkkiä yhteiskunnasta, joka tulevaisuuden hämärtyessä on kääntynyt nostalgian lohtuun.