Seminaari kesti työpäivän verran, kahdeksan tuntia. Lounastauko oli tunnin mittainen ja aamu- sekä iltapäivällä oli lyhyempi kahvitauko. Sali oli suuri, koska opiskelijoita on kurssilla paljon. Lounastauolle lähdettäessä opiskelija tuli antamaan palautetta. Seminaaripäivä on liian raskas, pitäisi olla enemmän taukoja ja interaktiivisuutta. Luentosalissa käytävä keskustelu ei riitä, pitäisi käyttää äänestyksiä ja muita moderneja menetelmiä. Opetuksen pitäisi perustua ”flipped classroom”-periaatteelle.

Tässä välissä kysyin oliko opiskelija kuunnellut etukäteen valmistamani teorialuennot, joiden pohjalta seminaarissa keskityttiin kliinisten ongelmien ratkomiseen moniammatillisesta näkökulmasta.

Opiskelija ei ollut kiireiltään ehtinyt näitä katsoa. Sitten hän sanoi pontevasti, että nykyaikana ei voi olettaa, että opiskelijat vain opiskelevat ja ehtivät käydä luennoilla. Tämä vuoksi opetuksen pitää tapahtua etänä tai ainakin hybridiniä. Opetus täytyy muokata opiskelijoiden aikatauluihin sopivaksi. Opiskelijoiden täytyy opintojen ohessa tehdä paljon kliinistä työtä . Ohjausta saa vain, jos on opiskelija, ei enää valmiina lääkärinä. Elintason ylläpito edellyttää myös työskentelyä opintojen ohella. Opiskelija kertoi myös aikovansa tehdä työtä, josta maksetaan niin hyvä palkka, ettei hänen tarvitse tehdä yli kolmea päivää viikossa töitä.

Ajat muuttuvat, ymmärrän.

Mutta onko kaikki muutos hyväksi? Edellä käyty keskustelu pani pohtimaan useita huolestuttavia näkökulmia niin nuoruuteen, oppimiseen kuin lääkäriyteenkin liittyvissä asioissa. Yhteiskuntamme on muuttunut evoluution aikajanalla valon nopeudella parin viime vuosikymmenen aikana. Ehkä nykymaailman meno ei täysin istukaan evoluution muokkaamaan ihmiseen.

Lasten ja nuorten keskushermosto on plastinen ja antaa mahdollisuuden vahvistaa niin suojaavia kuin haavoittuvuuttakin lisääviä järjestelmiä. Pohdinkin miten nykyinen yhteiskunta ja koulutusympäristö vaikuttavat nuoriin ajatellen heidän selviytymistään aikuisina. Hyvää tarkoittavat suunnitelmat pyrkivät poistamaan kaikki nuoremmille ja vanhemmille koululaisille stressiä aiheuttavat tekijät. Kouluissa ei ole enää urheilukilpailuja, koska kaikki eivät voi voittaa ja häviäjille tulee paha mieli. Arvosanatkin poistettiin todistuksista samasta syystä. Nyt ne taitavat olla tulossa takaisin. Lääketieteellisessä tiedekunnassa tosin harkitaan tenttien arvosanojen poistoa, koska opiskelijat stressaantuvat niistä.

Yliopistojen sisäänpääsykuulusteluista haluttiin päästä eroon ainakin osittain siksi, että katsottiin niiden olevan liian stressaavia heti ylioppilaskirjoitusten jälkeen. Oli aika, jolloin ylioppilaskirjoituksen voi suorittaa vain kerran, nyt se on mahdollista toteuttaa osina ja arvosanojakin voi korottaa useita kertoja.

Nyt on jopa esitetty ylioppilaskirjoituksista luopumista. Opetusministerikin kannatti ajatusta, jos se vähentää koululaisten stressiä.

Vahingollista?

Esitänkin edellä olevan perusteella kysymyksen: onko pyrkimys stressin ja kilpailun poistamisesta nuoruudessa vahingollista aikuisuutta ajatellen?

Jos suorituksiin liittyvä stressi pyritään poistamaan nuoruudesta, miten nämä nuoret pystyvät kohtaamaan aikuisuuden, joka on täynnä haasteita ja stressiä? Lääkärin ammatti edellyttää erityisen hyvää stressin sietoa. Jos tenttien arvosanat stressaavat, miten nuori lääkäri kestää elämään ja kuolemaan liittyvien ratkaisujen tekemisen yhä kiireisemmässä työelämässä?

Stressin sieto on myös yksilöllistä, perimän ja elämänkokemuksen muokkaamaa. Joillain on enemmän resilienssiä ja paineensietokykyä kuin toisilla. Olisiko mahdollista, että stressin sietokin tulee oppia riittävän nuorena, oikein annosteltuna? Voisivatko nuoret olla vähemmän stressaantuneita ja valmiimpia työelämän vaatimuksiin, jos he olisivat saaneet kilpailla ja oppia kestämään pettymystä oikeassa kehityksen vaiheessa ja aikuisten tukemina? Taistelu elintilasta on evoluution kaikkiin eliöihin rakentama selviytymiseen tähtäävä järjestelmä. Sen oikeaa kehittymistä tulee tukea, ei taistella sitä vastaan.

Toinen asia, joka huolestutti opiskelijan kanssa käydyssä keskustelussa, liittyi keikkalääkärien suurten palkkioiden vaikutukseen lääkäriyden arvoihin, lääkärin ammattitaitoon ja terveydenhuollon kantokykyyn. Jos yhteiskunnan varoilla koulutetut lääkärit haluavat tehdä vain pari kolme päivää viikossa töitä, tarvitaan huomattavan paljon lisää yhteiskunnan varoilla koulutettavia lääkäreitä hoitamaan maamme hoitovelkaa. Hyväksi lääkäriksi tuleminen edellyttää paljon kliinistä työtä ja pitkiä hoitosuhteita, joita ei keikkailemalla saa.

Kahdesta asiasta olen opiskelijan kanssa täysin samaa mieltä: julkisen terveydenhuollon tulee tehdä merkittäviä korjausliikkeitä lääkärin työnkuvan palauttamiseksi ydintehtäviin, potilaan pitkäjänteiseen hoitoon, riittävän ajan turvaamiseen potilas-lääkärisuhteelle, byrokratian riisumiseen ja kliinisen tutkimuksen turvaamiseen. Nuorten lääkärien hyvä ohjaus ja tuki ovat aivan keskeisiä lääkäriyden ytimen, potilaiden hyvän hoidon takaamisessa.

LKT, professori Eija Kalso on HUS:n kipuklinikan ylilääkäri