Kommentti

Hoitajat ovat palkkansa ansainneet

Huomattava määrä sijaisia, jotka ennen on aivan itsestään selvästi saatu, jää nyt saamatta.

Heidi Wikström

Alexander Uggla

Tätä kirjoittaessani kunta-alan palkkakiistaan on saatu ratkaisu, jonka sisältöä ei ole vielä uutisoitu.

Hoitoala ei ole mukana ratkaisussa.

Ymmärrän, että työkiistoissa kukin liitto edustaa ja siten menettelyissään huomioi lähinnä omia jäseniään, mutta tämä kiista on liittojen ristiin menevien etujen vuoksi erityisen hankala ja sen vaikutukset koko yhteiskuntaan vakavia.

"Arvelen, että vielä on mahdollista pelastaa tilanne."

Näyttää siltä, että hoitoalalle on hyvin vaikeaa saada riittävän suuria palkankorotuksia. Keskussairaalassa työskentelevänä lääkärinä ajattelen, että huomattavat korotukset ovat välttämättömiä. On ollut keskustelua siitä, ovatko hoitajien vaatimukset kohtuullisia.

Olivat tai eivät, en näe muuta mahdollisuutta kuin sen, että hoitoalan palkkapottiin ohjataan enemmän rahaa kaikkien meidän kukkaroistamme.

Lapin keskussairaalassa, jossa työskentelen, kesä ja seuraava syksykin näyttävät, miten sen nyt kauniisti sanoisi: haasteellisilta. Juuri nyt, kesäkuun alussa, ei näytä siltä, että kenenkään henki tai terveys olisi vaarassa tuhoutua, mutta paljon ei enää puutu.

Viime perjantainen osaston aamumeeting oli viimeinen laatuaan ennen lomille jäämistäni. Kuulin, että huomattava määrä sijaisia, jotka ennen on aivan itsestään selvästi saatu, jää nyt saamatta.

Perusterveydenhuollon henkilöstöpulan merkit näkyvät kaikkialla: poliklinikoiden potilaat kertovat, että oireita saa potea kauan ennen kuin onnistuu saamaan ajan lääkärille. Rovaniemen terveyskeskuksen vuodeosaston jono on niin pitkä, että potilaat eivät pääse sinne ollenkaan.

Vaikkapa iäkäs potilas, joka on leikattu peritoniitin vuoksi, toipuu vuodeosastollamme kolme viikkoa, vaikka mitoitukset on suunniteltu niin, että potilaat siirtyvät jatkokuntoutukseen päivien kuluttua leikkauksesta.

Katastrofin ainekset kasassa

Haasteellinen kuulostaakin jo laimealta sanalta, paremminkin: katastrofin ainekset alkavat olla kasassa. Sairaalassamme vuosien työllä aikaansaatu tilanne, jossa kiireettömään kirurgiseen hoitoon pääsee nopeasti, on vaakalaudalla.

Kiireelliseen hoitoon pääsy niin nopeasti, että vaikkapa syövän hoitotulokset eivät huonone, on myös uhattuna.

Miten tämä liittyy meneillään olevaan palkkakiistaan?

Sanoisin, että onneksi jollain lailla. Arvelen, että vielä on mahdollista pelastaa tilanne.

Ei tietenkään enää tämänkesäistä, vaan pitkään meneillään ollut kehityssuunta. Sairaaloiden ja terveyskeskusten hoitoalan työntekijöille pitäisi maksaa niin suurta palkkaa, että houkutus siirtyä muihin töihin katoaa ja osa niistä, jotka ovat jo lähteneet, palaa.

Tämän ääneen sanominen voi kuulostaa naivilta, mutta mikä on vaihtoehto?

Toinen ongelmakohta on pitkäaikaisena trendinä ollut hoitajaresurssien alasajo per työvuoro tai millä yksiköllä asiaa sitten mitataankaan. Trendi pitäisi kääntää ja työn määrä vähentää sellaiseksi, että sen pystyy tekemään niin paneutuneesti ja huolellisesti, että se tulee työntekijän itsensä mielestä kunnolla tehdyksi. Nyt osastoilla valitetaan ainaisesta kiireestä ja siitä, että potilaat eivät saa niin hyvää hoitoa, kuin paremmalla miehityksellä olisi mahdollista.

Selvää on, että jos yhteisen kukkaron nyörejä ei hellitetä, nykyiset hoitoalan ammattilaiset jatkavat jaloillaan äänestämistä.

Voidaan tietysti haaveilla uusien kouluttamisesta, mutta tällä tavalla ei ratkaista välitöntä kriisiä.

Epäilen myös, että jos yhteiskunnan asenne hoitotyöhön ei muutu, alalla ei tulevaisuudessa ole sellaista ammattilaisuuden tasoa, johon olemme tottuneet. Tätä ammattilaisuutta ainakin hoitoalan kanssa tiiviisti työskentelevä ammattiryhmä, omani eli lääkärit, suuresti arvostaa.

Jotkut meistä menivät arvostuksessaan ja tilanteen vakavuuden huomioimisessa niinkin pitkälle , että ehdottivat lääkäreiden tulevan palkankorotuksen siirtämistä hoitoalan palkkoihin.

Lue myös

Oman työuran alku

Katselen tässä kirjoittaessani ulos Rovaniemen-kotini ikkunasta. Pihalla alkukesä hehkuu vihreän eri sävyissä.

Se vie ajatukset oman työurani alkuun, Vantaalle, Katriinan sairaalan vuodeosastolle, jossa olin apuhoitajan kesäsijaisena.

Vuosikymmeniä sitten sijaiset palkattiin itsestään selvästi miettimättä, onko heidän työpanoksensa välttämätön. Minun ei ilmeisesti ollut, koska sain aika vapaasti määritellä, mitä töitä päivän aikana tein. Vakityöläiset keskittyivät enemmän välttämättömiin rutiineihin ja minä sain käyttää aikaani vaikkapa potilaiden kävelyttämiseen sairaalan kauniissa puistossa tai jonkun potilaan kynsien lakkaamiseen. Kiirettä ei juuri ollut.

En nyt ehdota, että palataan aivan tuohon samaan, mutta jotain kaunista ja sanoisin että opettavaistakin oli siinä, kun rouva M:n kanssa kävelin koivujen varjossa. 20-vuotias minä kuunteli hänen elämänsä kulkua ja ihmetteli elämän loppuvaiheen niin kovin erilaista virettä, kuin omassa elämässäni sillä hetkellä oli.

Traagista oli, kun kesälomani jälkeen palasin samaan sairaalaan uudelle työjaksolle eikä rouva M enää tunnistanut minua.

Toivottavasti tulevaisuudessakin tähän ihmisenä olemisen perusasioiden äärellä tehtävään työhön, jota me kaikki terveydenhuollon ammattilaiset teemme, riittää tekijöitä ja muun yhteiskunnan arvostusta.

Kirjoittaja on gastroenterologisen kirurgian ja akuuttilääketieteen erikoislääkäri sekä sivutoiminen kuvataiteilija.

Kirjoittajat

Heidi Wikström

Lääkäriliitto Fimnet Lääkärilehti Potilaanlaakarilehti Lääkäripäivät Lääkärikompassi Erikoisalani Lääkäri 2030