Vähän yli 100 vuotta sitten 18-vuotias Mary Shelley keksi ystävien kesken järjestetyn tarinakilpailun siivittämänä idean, jonka pohjalta syntyi kirjallisuuden merkkiteos. Kauhukertomus, jossa nuorimies rakentaa salaperäisen tekniikan avulla tietoisen olennon kuolleiden ruumiiden osista.

Tarinaa on analysoitu varmasti tuhansien tutkielmien verran eri lähestymiskulmista. Yksi niistä on ihmisen vaikeus erottaa asiat, joihin kannattaa ryhtyä niistä, joihin ei.

Kuvitteellinen hirviön luova Victor Frankenstein muistui mieleeni, kun luin Hesarista mielikuvituksellisesta lapsettomuuden hoitotekniikasta. Siinä ihmisen ihosolun DNA:lla korvataan munasolun DNA, jolloin teoriassa voidaan päätyä jopa sellaiseen dystooppiseen tilanteeseen, että mieshenkilö hankkii lapsen itsensä kanssa, jos vain löytää jonkun kantamaan raskauden kehossaan.

Yhdysvaltalaisessa tutkimuslaitoksessa annettiin alkiorakkuloiden kehittyä kuuden päivän ikäisiksi. Menetelmä on vielä epävarma eikä sellaisella asteella, että pystyisi tuottamaan elävänä syntyvän, saati terveen lapsen.

Ajatus mysteeristä ja pyhyydestä

Elämän alkuun on muinaisista ajoista asti liitetty ajatus mysteeristä ja pyhyydestä, vaikkapa Psalmin 138 sanoin: ”Minä olen saanut hahmoni näkymättömissä, muotoni kuin syvällä maan alla, mutta sinulta ei pieninkään luuni ole salassa.”

Olen ehkä parantumaton romantikko, kun haluan asiaintilan pysyvän tämän kaltaisena. Tuntuu vastenmieliseltä ja luonnottomalta, jos syntyvän lapsen ominaisuuksiin puututaan niin rankasti, että voi melkein sanoa ihmisen luoneen hänet.

Ihmiskunta on jälleen erään mahdollisen tien alkumetreillä. Edessä häämöttää, hiukan epämääräisenä, maisema, joka ei ole kutsuva.

Toivoisin meidän kääntyvän pois, mutta toisaalta historiantuntemukseni ei sisällä yhtään polkua, jonka nähdessämme emme olisi kuvitelleet sen vievän loistavaan tulevaisuuteen. On kuitenkin asioita, joista näkee – väitän että pelkällä maalaisjärjellä ja paikallaan olevalla sydämellä – että niitä ei pidä tehdä.

Lapsettomuus aiheuttaa kärsimystä, mutta sen helpottamiseen on riittävän hyviä keinoja ilman tieteen nimissä harjoitettua jumalan leikkimistä.

Kyse on tietysti herkästä asiasta, joka on sosiaalisesti ja emotionaalisesti ladattu monilla merkityksillä: äitiys, isyys, sukupolvien ketjut, mitä minusta jää ja niin edelleen. Vaikka itse en ole lapseton, voin elämänmatkani perusteella ilman vähättelyä todeta, että kaikki joutuvat pettymään, kaikki joutuvat sopeuttamaan toiveensa ja haaveensa reaalimaailmaan. Lapsettomuuden kärsimyksen lievittämiseen on vaarattomampia – ei täydellisiä mutta riittävän hyviä – keinoja kuin resursseja vievät ja lukemattomia tunnettuja sekä tuntemattomia riskejä sisältävät DNA:n manipulaatiot.

Jo olemassa olevien matalan kynnyksen keinojen käyttäminen ja hyväksyminen vain edellyttävät, että toiveiden tasoa lasketaan. Silloin adoptio, sijaisvanhemmuus tai ystävien ja sukulaisten lasten elämässä mukana oleminen voivat riittää.

Ei tyhjästä

Ihminen on aina pyrkinyt olemaan luoja, vaikkakaan se ei koskaan voi täysin onnistua, koska luovuutemme on rajallista.

Oikeastaan, jos tarkkaan katsotaan, kaikki mitä ikinä olemme keksineet ja luoneet, oli se konkreettinen esine kuten iskuporakone tai ideologia kuten kommunismi, on saanut rakennusaineensa tai logiikkansa ympäriltämme. Emme pysty luomaan mitään alusta alkaen. Tarvitsemme raaka-aineen.

Olemmeko kuin gnostilaisuuden demiurgi, alempi luojajumala, jonka luomat asiat on tarkoitettu siunaukseksi mutta ovat lopulta kirouksia?

Moderni eurooppalainen pitää itsestään selvänä, että tiede on tärkeää ja että kehitys vie ihmiskuntaa kohti parempaa. Kehitys tuntuu liittyvän fyysisen maailman lainalaisuuksien ja ilmiöiden yhä parempaan tuntemiseen, joka puolestaan tekee mahdolliseksi elämisen ja olemisen helpottumisen.

En haluaisi elää keskiajan Suomessa, mutta se ei kuitenkaan todista, että nyt on absoluuttisesti paremmin. On myös niin, että tieteen huippusaavutuksista puhuttaessa harvoin mainitaan filosofiaa tai käyttäytymistieteitä.

Onko kuitenkaan itsestään selvää, että parantavan hoidon löytäminen sairauteen tuottaa enemmän hyvinvointia kuin vaikkapa yhteisöjen toimintaan liittyvä oivallus?

Lääketiede on ensisijaisesti luonnontiede, mutta sillä on erityisasema koska se liittyy ihmiseen. Siksi se voisi olla silta humanististen ja ns. kovien tieteiden välillä.

Jos tutkimustyötä tehdessämme välillä muistamme, että ihminen on muutakin kuin solujensa summa, ja mietimme lääketiedettä osana ihmiskunnan tarinaa, saatamme välttyä mitättömiltä ja suorastaan haitallisilta tutkimusasetelmilta.

Lapsettomuuden hoito suuruudenhullulla keinolla on esimerkki vinoutuneesta tavoitteesta ja resurssien tuhlaamisesta. Kaikkea mitä voi tehdä, ei välttämättä kannattaisi tehdä.

Kirjoittaja on gastroenterologisen kirurgian ja akuuttilääketieteen erikoislääkäri sekä sivutoiminen kuvataiteilija.