Ohitan kotoa työhuoneelleni kävellessä yleisen vessan, johon ei tulisi mieleenkään astua sisään. Ympäristö on roskattu, oven suussa hyörii aina sekavan oloista porukkaa. Huumeiden käyttö ja myynti on niin ilmeistä, että kaltaiseni keskiluokkainen höhläkin sen tajuaa. Viereisellä urheilukentällä koululaiset pelaavat jalkapalloa keväisin, luistelevat talvisin. Korttelin päästä alkaa leipäjono.

Olen asunut viimeiset kymmenkunta vuotta Helsingin kantakaupungissa. Avoin huumeiden käyttö ei ole siis mikään yllätys, mutta kaduilla on selvästi aiempaa enemmän huonokuntoisia ihmisiä. Jotakin on tapahtunut, tai jäänyt tapahtumatta.

Kun muutimme alueelle, olivat perheen pienimmät kaksivuotiaita. Kyllähän minua kirpaisi, kun pikku kullannupuilleni piti opettaa, että mitään maassa näkyvää esinettä ei saa ottaa omaan käteen. Ei edes sitä hirveän hienoa ruiskua. Paljon idyllisempää olisi ollut samoilla leikkipuistoissa ihania löytöjä tehden, mutta kaupunki nyt vain ei rakentunut minun henkilökohtaisen lifestyleni ympärille.

Juttelimme tuolloin jo vanhemman esikoisen kanssa, mitä hän ajattelee, kun vastaan kävelee ihmisiä, jotka eivät ole lainkaan skarppeina. Hän oli tehnyt paljon havaintoja käytöksestä, vaatetuksesta, puhetavasta. Mutta oleellisempana: jotkut näyttävät tosi vanhoilta, vaikka samalla näkee, että he eivät ole oikeasti vanhoja

Lapsi tarkoitti ulkonäköä, jota ainakin aiemmin kuvattiin statuksessa ”kuluneeksi”. Kyse ei ole arvostelusta. Ajatuksena on sanoa, että ihminen on kokenut elinvuosiinsa nähden paljon. Niin paljon, niin liikaa, että lapsikin sen näkee.

Sattumalta, samaan aikaan kun kirjoitin tämän kolumnin ensimmäistä versiota, oli aktivistiryhmä perustanut läheiseen Dallapén-puistoon väliaikaisen käyttöhuoneen. Se purettiin poliisin pyynnöstä tunnissa, mutta pointti tuli selväksi. Myös päihdetyöntekijöiden mitta alkaa täyttyä. Alkaa olla aika kokeilla jotain uutta.

Emmekö jo voisi tunnustaa, ettei julkisen vessan tulisi olla valvomaton huumeiden käyttöhuone?

Onko meillä inhimillisesti tai taloudellisesti varaa olla tarjoamatta aktiivisemmin edes mahdollisuutta turvaan ja hoitoon?

Katsommeko todellakin vierestä huumekuolemien lisääntymistä?

Virallisiin käyttöhuoneisiin liittyy tietysti riskejä, eikä lainsäädäntö ole vielä kohdillaan. Muiden maiden malleja täytyisi ehkä muokata sopivammaksi Suomen oloihin. Kokeilun vastustus vaikuttaa kuitenkin liittyvän etupäässä asiattomaan kauhisteluun, klassiseen NIMBY-asenteeseen. “Not in My Backyard”. Aivan kuin ongelmat katoaisivat kielloilla, kurilla ja järjestyksellä, muualle siirtämällä. Ihan kuin elämän tapahtumat, jotka on johtaneet rajuun riippuvuuteen olisivat merkityksettömiä, kunhan ”ottaa itseä niskasta kiinni ja lopettaa”.

Kaupunki puistoineen ja vessoineen kuuluu kaikille: laatuviinien maistelijoille, viihdekäyttäjille, streittareille ja kovista päihteistä riippuvaisille. Mutta söötti suvaitsevuus ei riitä, kun ihmisten elämä on kyseessä. Meidän vielä pohtiessa toimia, lakeja, omien lastemme turvallisuutta, toisten ihmisten lapsia kuolee. Minunkin takapihallani.