Piti löytää seniori, jonka kanssa tuli hyvin toimeen ja lisäksi oppimiskäyrän alun tuli olla jyrkkä.

Työurani alussa tein viisi vuotta tutkimustyötä. Nuo vuodet päättyivät väitöskirjan valmistumiseen ja seuraavaksi vuorossa oli kliininen työ. Olin jo päivystellyt opiskelujen ja tieteen teon ohella, mutta nyt lähdin ihan kokopäiväiseen sairaalatyöhön. Koska tutkimukseni oli käsitellyt tuntoaivokuoren toimintaa ja olin myös kiinnostunut kirurgiasta, logiikkani ohjasi minut tarttumaan lankapuhelimeen ja soittamaan neurokirurgian ylilääkärille. Kysyin, kannattaisiko aloittaa mahdollinen neurokirurgin ura jostakin pienemmästä sairaalasta yleiskirurgian puolelta. Vastaus oli: ei kannata, tule tänne vain. Niinpä tein ensimmäiset kirurgiset solmuni neurokirurgian leikkaussaleissa ja ensimmäinen itse tekemäni toimenpide oli trepanaatio.

Husin neurokirurgian klinikka vuonna 2001 oli ensimmäisessä sairaalatyöpaikassaan olevalle nuorelle itsepäiselle ja liiankin sanavalmiille naisihmiselle melkoinen, kauniisti sanottuna, koettelemus. Klinikan esimies oli ehdoton pomo, jota sekä kunnioitettiin että pelättiin. Neurokirurgialla oli siihen aikaan sellainen menetelmä alalle haluavien karsinnassa, että katsotaan vuoden päivät miten menee, ja sitten mahdollisesti aletaan varsinaisesti kouluttamaan. Siihen, että nainen harkitsi alaa suhtauduttiin epäilevästi ja tämä epäily myös sanottiin ääneen.

Oltuani vuoden klinikassa lähdin tekemään reunakoulutusta Riihimäen aluesairaalaan. Siellä leikkasin elämäni ensimmäisen umpilisäkkeen. Se tapahtui näin: olin jonkun selän takaa kurkkinut yhden ja sitten oli leikkaus tarjolla. Minä kyselin, tuleeko joku mukaan auttamaan. Vastaus oli suunnilleen: kai sinä nyt yhden umpparin osaat leikata. No, onneksi kokenut instrumenttihoitaja osasi neuvoa ja leikkaus onnistui. Muistan yhä hänen kyllästyneen ilmeensä. Riihimäkeä muistelen nostalgialla. Ilmapiiri oli siellä rento ja vuoden aikana leikkasin peräti 38 laparoskooppista sappea sekä lukuisia muita leikkauksia.

Et usko mitä sinulle sanotaan

Oltuani Riihimäellä noin vuoden soitin jälleen neurokirurgian ylilääkärille. Hän sanoi suunnilleen näin: sinusta on kyllä neurokirurgiksi. Mutta luonteeltasi olet aivan mahdoton, väität aina kaikessa vastaan etkä usko mitä sinulle sanotaan. Jos aiot erikoistua Helsingissä, sinun täytyy muuttua. Luuletko, että pystyt siihen? Mietiskelin kysymystä aikani, ja lähdin gastrokirurgian runkokoulutukseen Hyvinkään aluesairaalaan. Siellä oltiin melkoisen koulutusmyönteisiä silloin, parikymmentä vuotta sitten. Pääsin osallistumaan peräti ulkomaiseen laparoskopiakoulutukseen ja Hyvinkäällä oli tavoitteellinen runkokoulutusohjelma.

Tätä kirjoittaessani olen junassa matkalla Tampereelta Rovaniemelle. Osallistuin juuri kouluttajana kahden päivän laparoskopian perusteet -kurssille, jossa erikoistuvat lääkärit saivat harjoitella erilaisilla kudosmalleilla ja biologisella materiaalilla. Osallistuvia sairaaloita oli kolme, jokaisesta kahden erikoistuvan ja yhden seniorin tiimi, lisäksi oli Taysin puolesta asialle omistautunut kouluttaja. Jo kahden päivän aikana huomasi, kuinka koulutettavien taidot kehittyivät. Nykyään on tavallista, että sairaalassa on laparoskopian harjoitteluun tarkoitettu ”boksi”. Omassa sairaalassani kaikki peruskoulutusvaihetta suorittavat saavat tehdä laparoskopiaa ainakin appendektomian verran, eikä kolekystektomiakaan ole poissuljettu edes tulevilta ortopedeiltä, jos intoa riittää.

Eräs asia kirurgikoulutuksessa oli ennen ja on edelleen pielessä eli henkilökemioiden ja ns. pärstäkertoimen vaikutus. Tätä on vaikea kitkeä, onhan kyseessä ala, jota ammoisista ajoista on opeteltu mestari–kisälli-menetelmällä. Ongelma ilmenee kaikissa koulutusvaiheissa ja omalla koulutuspolullani huomasin sen erityisesti jökövaiheessa. Tuolloin Husissa oli hyvin tapauskohtaista, pääsikö esimerkiksi tekemään laparoskooppisia suolileikkauksia vai ei. Tavoitteen saavuttamiseen täytyi itse keksiä keinot. Piti löytää seniori, jonka kanssa tuli hyvin toimeen ja lisäksi oppimiskäyrän alun tuli olla jyrkkä. Olen kysellyt erikoistuvilta, miten asia nykyisin on. Valitettavasti edelleen saa kuulla, että yliopistosairaalassa ei pääse leikkaamaan tarpeeksi. Se on kummallista ja ennen muuta haitallista.

Näissä sairaaloissa on tiettyjen toimenpiteiden huippuosaajia, joilla on usein enemmän toistokertoja per henkilö kuin pienissä keskussairaaloissa. Kun pohjakoulutus on saatu, pitäisi erityisesti tulevien keskussairaalakirurgien taidot hioa mahdollisimman monipuolisiksi ennen kuin he lähtevät tuleviin työpaikkoihinsa.

Koulutus pysynyt samanlaisena valtaosin

Kirurgikoulutuksen yleiskuva on säilynyt yllättävän samanlaisena vuosikymmeniä. Uutta on simulaatio-oppimisen mahdollisuuksien lisääntyminen. Tästä voisi olla erityistä hyötyä ennen yliopistovaihetta: jos vaikkapa gastrokirurgiksi erikoistuva kehittää omat laparoskopiataitonsa riittävän hyviksi ennen yliopistovaihetta, hänellä voi olla enemmän itsevarmuutta tarjoutua tekijäksi vaativampiinkin toimenpiteisiin. Simulaatioiden hyödyllisyyttä kirurgikoulutuksesssa on tutkittu , ja niitä suositellaan

Yksi asia ainakin oli ennen vastaansanomattomasti paremmin – nykyisin suolen käsittelyn opetteluun käytetään jopa synteettisiä malleja, kun marketista ei niin vain saakaan kaikkia ruhon osia. Ennen suolisaumakurssin materiaali saatiin mistä vain kaupasta, kun tilattiin possun suolta ja sitä sitten ommeltiin. Meillä Lapissa poroerotukset alkavat ensi kuussa, ehkäpä naapurin porotilalliselta voisi saada pätkän suolta kurssimateriaaliksi?

Kirjoittaja on gastroenterologisen kirurgian ja akuuttilääketieteen erikoislääkäri sekä sivutoiminen kuvataiteilija.