Pertti Saloheimo

THL:n tutkimusprofessori Heikki Hiilamo kritisoi 31.8. julkaistussa kolumnissaan tieteentekijöitä siitä, että he mestaroivat korona-asioissa oman asiantuntemuksensa ulkopuolella (1). Erityisesti pyyhkeitä sai Eroon koronasta -ryhmä. Vaikka ryhmässä on monien alojen professoreita ja dosentteja, tärkein asiantuntemusala eli tartuntatautiepidemiologia oli sivuutettu, Hiilamo kirjoitti.

Hiilamo sai heti ärhäkän kuitin Twitterissä. Häntä syytettiin samasta asiasta, oman asiantuntemuksensa rajojen ylittämisestä. Hiilamon tieteenala on sosiaalipolitiikka.

Tapaus kuvaa hyvin ilmiötä, josta toimittaja Anne Seppänen kirjoittaa toisaalla tässä lehdessä (2). Monien alojen, myös monien lääketieteen erikoisalojen asiantuntijat esittävät koronapandemiasta omia, toisistaan poikkeavia näkemyksiään. Virallisen asiantuntijatahon, THL:n, toimintaa kritisoidaan kärkkäästi. Keskustelu julkisuudessa ja sosiaalisessa mediassa saa ikäviä sävyjä.

Mikä lääkäreihin on mennyt? Valitseeko kukin oman totuutensa sen perusteella, mitä juuri omassa työssään näkee? Korostetaanko yksittäisiä tutkimustuloksia, jos ne myötäilevät omia aikaisempia käsityksiä? Onko yhdeltä erikoisalalta kumpuava näkemys liian kapea? Juututaanko auktoriteettiasemiin?

Suomessa on tämän vuoden aikana 25.9. mennessä kuollut koronaan 761 ihmistä miljoonasta, pandemian alkuvaiheessa maineensa tahranneessa Ruotsissa 465 ja Norjassa 511. Koko pandemia-ajan kumulatiivinen kuolleisuus on Ruotsissa kuitenkin pyöreästi kaksinkertainen (1 928/miljoona) Suomen (1 071/miljoona) ja Norjan (752/miljoona) lukuihin verrattuna (3). Jokainen kuolema on liikaa, mutta meneekö meillä hyvin vai huonosti?

Perhe- ja peruspalveluministeri Krista Kiuru maalasi alkuvuodesta synkän kuvan: pitkittyneitä oireita saisi joka toinen koronan sairastanut. Tämä perustui sosiaali- ja terveysministeriön asettaman, neurologian emeritusprofessorin Risto O. Roineen johtaman asiantuntijaryhmän konsensuslausumaan (4). Lausumassa ei ole kirjallisuusviitteitä, mutta ilmeisesti päätelmät perustuivat paljolti sairaalahoidossa olleiden koronapotilaiden aineistoihin.

Elokuussa julkaistu väestöpohjainen kohorttitutkimus antaa tarkemman kuvan. Hollantilaistutkimuksen tiedot kerättiin peräkkäisillä kyselyillä 1.3.2020–2.8.2021; koronainfektion sairastaneita oli aineistossa 4 231 ja verrokkeja 8 462. Koronan sairastaneista 13 prosentilla esiintyy 90–150 päivää sairastamisen jälkeen ainakin yksi pitkittyneeseen tautiin liittyvä oire vähintään kohtalaisen voimakkaana (5).

Siis yksi kahdeksasta, joka sekin on paljon, mutta toimintakykyä voimakkaasti rajoittava pitkittynyt koronatauti lienee onneksi paljon harvinaisempi.

Keskustelu – asiallisessa ja kollegiaalisessa sävyssä – on hyväksi eikä sitä pidä tukahduttaa. On kuitenkin hyvä muistaa, että viranomaisena THL ohjaa lausunnoillaan yhteiskunnan ja kansalaisten koronatoimia. Siksi sillä on suurempi vastuu sanoistaan kuin monella muulla. Toisaalta viranomaisenkin tulee kestää perusteltua kritiikkiä.

Pandemia vaatii kaikilta hyvää tieteenlukutaitoa. Yksittäisiä tutkimustuloksia lukiessa ja niistä kertoessa on syytä olla tavallistakin tarkempi. Aineistot ja niiden keräämisaika tulee tarkistaa, koska tieto lisääntyy nopeasti ja myös virus muuntuu nopeasti.

Jotta meidän kaikkien ymmärrys koronapandemiasta ja sen seurauksista paranisi, tarvitaan myös hyvää keskustelutaitoa.