Tuleva vuodenvaihde jää monen muistiin vastaavana rajapyykkinä kuin vuosi 1972.

Tuolloin kansanterveyslaki velvoitti kunnat perustamaan terveyskeskukset. Valtio alkoi korvauksena maksaa kunnille valtionosuuksia.

Lääkärissäkäynti maksoi uuden lain mukaan kolme markkaa, ja media ryhtyi rummuttamaan halpaa hintaa. Terveyskeskuksiin syntyi jonoja. Niitä pahensivat työnantajat, jotka vaativat työntekijöiltä aiempaa enemmän lääkärintodistuksia.

Uusia tiloja rakennettiin varsinkin laita-alueille Pohjois- ja Itä-Suomeen.

Nyt osaa niitä ollaan sulkemassa – jos tasakatto ja home eivät ole sitä aiemmin tehneet. 16 vuotta junnatun sote-uudistuksen h-hetki uhkaa hajota käsiin: hyvinvointialueiden ensi vuoden budjetit ovat yhteensä lähes miljardi euroa alijäämäiset.

Koronan hoitovelan korjaamiseen tarvitaan samaan aikaa sosiaali- ja terveysministeriön Lääkäriliitolle antaman arvion mukaan 0,8–1,1 miljardia euroa (1).

Lupaus paremmista palveluista vaihtuu leikkauksiin.

Jotta pakka pysyy kasassa, Suomi tarvitsee yhteisiä päätöksiä siitä, mitä terveydenhuollossa julkisella rahalla tehdään ja mitä ei. Pitäisikö vähän haittaa aiheuttavia sairauksia karsia? Tulisiko itse aiheutetun sairauden – esimerkiksi tupakoitsijan keuhkosyvän – kohtelun poiketa muista?

Teoreettinen tarkastelija lähestyy ongelmaa laatupainotetuilla elinvuosilla. Toinen katsoo yksikkökustannuksia. Kolmas tekee aluepolitiikkaa, ja neljättä ohjaa joku muu syy.

Päätöksiä tekevät 21 hyvinvointialuetta, Ahvenanmaan maakunta, Helsingin kaupunki ja Hus. Jokainen omalla tavallaan.

Yhtälö on valtuustoille vaikea. Julkisen vallan on perustuslain mukaan turvattava jokaiselle kansalaiselle riittävät sosiaali- ja terveyspalvelut. Jos kunnollisia priorisointeja ei synny, lääkärit joutuvat tekemään niitä potilaskohtaisesti. Silloin ainakaan kokonaisuus ei ole hallussa.

Sote toisaalta avaa mahdollisuuksia. Kun perusterveydenhuolto ja erikoissairaanhoito ovat yksissä käsissä, hoitoketju rakentuu koherentiksi. Oikea hoito oikeaan aikaan järjestäjästä riippumatta on tavoitteena oiva.

Yksi askel oikeaan suuntaan oli sosiaali- ja terveysministeriön elokuussa julkaisema raportti, joka pyrki alustamaan priorioinnin valtakunnallista ohjausta (2). Raportti liikkuu ylätasolla. Se kertoo, että priorisointia tarvitaan, priorisoinnin tulee olla avointa ja tarvitaan kansallisia periaatteita. Ja että priorisointi lähtee arvo- ja periaatekeskustelusta.

Keskustelua keskustelun tarpeesta on käyty liian kauan.

Hyvinvointialueet joutuvat priorisointipäätösten eteen nyt ilman ohjausta. Palveluja lopetetaan, työntekijöitä irtisanotaan ja toimipaikkojen ovia pannaan säppiin toisin periaattein kuin naapurissa. Kärsijänä on potilaiden ja työntekijöiden lisäksi terveydenhuollon tasa-arvo.

Lääkäriliiton valtuuskunta vaati joulukuun kokouksessaan soten aloitukseen valtiolta vähintään puolta miljardia euroa lisää rahaa (1).

Sen verran maksaisi, että priorisointi voitaisiin tehdä ajan kanssa kunnolla. Ja sote alkaisi kunniallisesti.