Kolumni Suom Lääkäril 2024;79:e42194, www.laakarilehti.fi/e42194

Kuuletko potilaan vai itsesi?

Jussi Valtonen

Kun nobelisti William Faulknerilta kysyttiin, mitkä ovat kolme maailman parasta romaania, hän vastasi: Anna Karenina, Anna Karenina ja Anna Karenina.

Luin sen muutama vuosi sitten opiskelijoideni kanssa ja hämmästyin.

Leo Tolstoin romaani on legendaarinen jo usein toistellusta ensimmäisestä virkkeestään lähtien. Dostojevski kutsui teosta täydelliseksi. Tehokkaammin kuin yksikään toinen romaani, Anna Karenina vakuuttaa lukijan siitä, että ihmisyydellä on muuttumaton ydin, joka ei riipu ajasta eikä kulttuurista, sanoo kirjailija Francine Prose.

Muistin romaanin monilta osin hyvin; henkilöt tuntuivat tutuilta ja rakastumisen kokemus poltti, yllättävänkin samalla tavalla kuin edellisellä lukemalla. Mutta elementti, joka tuntui romaanissa aivan keskeiseltä, oli unohtunut minulta kokonaan.

Olennainen osa romaanin kolmiodraamaa liittyy siihen, että Annalla on lapsi miehensä Kareninin kanssa. Saadakseen Vronskin, johon hän rakastuu, Anna joutuu jättämään myös poikansa Serjožan.

Lähdettyään avioliitostaan Annaa raastaa tietää, että poika kasvaa ilman häntä. Anna joutuu matkustamaan pitkiä matkoja tapaamaan Serjožaa, mikä tekee hänet onnettomaksi ja hiertää uutta parisuhdetta. Ex-puoliso yrittää estää Annaa tapaamasta lastaan ja jopa väittää pojalle, että hänen äitinsä on kuollut. (Hänelle neuvotaan, että tilanne on muka lapselle helpompi niin.)

Ällistyin Annan ristiriitaa romanttisen rakkauden ja äidinrakkauden välillä. Muistin pojan vain hämärästi, jos lainkaan.

Mikä herättää kysymyksen, olinko ymmärtänyt Annan ahdinkoa aiemmin lainkaan.

Muistiaukolleni on todennäköinen selitys. Kun luin romaanin edellisen kerran, olin lukiolainen. Minulla ei ollut omia lapsia. Rakastumisen kokemus ei ollut 18-vuotiaalle vieras, vanhemman näkökulma elämään oli.

Yksi asia, jota kaunokirjallisuus opettaa, on oman näkökulman rajallisuus. Kun rikkaan, moniulotteisen teoksen lukee eri ikäisenä, koko teos saattaa näyttää uudelta. Paitsi että huomasin Annan lapset, nyt minusta myös tuntui, että näin salskean Vronskin läpi; olin tunnistavinani Tolstoin merkitsevän nyökkäyksen meidän keski-ikäisten kesken.

Toimittaja Joshua Rothman kertoo lukeneensa Anna Kareninaa ensimmäisen kerran rakkaustarinana. Mitä se onkin. Silti kymmenen vuotta myöhemmin Rothman kertoo lukevansa sitä tutkielmana vapaasta tahdosta.

Ikä ei ole ainoa asia, joka vaikuttaa siihen mitä huomaamme. Kirjailija William Dalrymple kertoo tunnistavansa Anna Kareninassa elämän Skotlannin maaseudulla, Moshin Hamid itäaasialaisen zen-koanin logiikan. Kirjailija Jilly Cooper pitää romaania feministisenä: uskottomuudella on Anna Kareninassa radikaalisti erilaiset seuraukset miehille kuin naisille.

Jokainen meistä havainnoi maailmaa sen valossa, mitä olemme kokeneet ja mistä olemme kiinnostuneita.

Yksi narratiivisen lääketieteen oivalluksista on, että sama pätee kliinikkoon ja potilaaseen. Lääkäri ei ole neutraali eikä objektiivinen kohdatessaan potilaan, vaan yksilöllinen perspektiivimme värittää havaintojamme myös ammattilaisina. En nuorena ymmärtänyt lasten keskeistä merkitystä Anna Kareninan – enkä varmasti potilaidenikaan elämässä. Kuten lukija tarttuessaan romaaniin, kliinikko vaikuttaa aktiivisesti siihen, mitkä asiat potilaan elämässä pääsevät vastaanotolla esille ja mistä tulee tärkeää.

Tarkka lukeminen vaatii aikaa, keskittymistä, uteliaisuutta ja nöyryyttä. Lukijana voi myös kehittyä. On mahdollista harjaantua tarkemmaksi ja huomaamaan enemmän, jolloin tulkitsee teosta vähän vähemmän omien silmälasiensa värittämänä ja vähän enemmän kuten teksti itse haluaa.

Sama pätee toisen kuuntelemiseen.

Kirjoittaja

Jussi Valtonen Kirjoittaja on kirjailija ja psykologi.

Lääkäriliitto Fimnet Lääkärilehti Potilaanlaakarilehti Lääkäripäivät Lääkärikompassi Erikoisalani Lääkärilehden työpaikat