Lääkiksen viidennellä vuosikurssilla minulle tuli paine päästä tekemään lääkärin työtä. Kurssikavereille kertyi kokemusta päivystystyöstä, monet kertoivat sankariteoistaan syrjäseutujen terveyskeskuksissa.

Minäkin päätin uskaltaa, vaikka olo ei tuntunut valmiilta. Edessä oli kokonainen viikonvaihde perjantai-iltapäivästä maanantaiaamuun.

Tunnit olivat pitkiä, aika perjantaista maanantaiaamuun, melkein ikuisuus.

Viikonloppu oli kammottava. Paljon potilaita ja tauteja, liian vähän kokemusta ja tietoa. Kävi mielessä, olisiko koskaan mahdollista oppia niin paljon, että oikeasti selviäisi potilaiden hoidosta. Potilaista osa sai lähetteen keskussairaalaan – ehkä turhaan – kokeneempi olisi hoitanut hommat terveyskeskuspäivystyksessä.

Todennäköisyydet eivät hahmottuneet ja myöhemmin muistin lauseen: “Kun kokematon lääkäri kuulee ikkunan takaa kavionkopsetta, hän ajattelee, että seeprahan se siellä.”

Kun starttasin auton terveyskeskuksen pihasta maanantaiaamuna, teki mieli painaa kaasua. Ajattelin, että tulevaisuudessa voisi olla viisasta kaartaa kyseinen paikkakunta kaukaa. Terveyskeskuksen ylilääkäriltä ei tullut uutta kutsua päivystämään, enkä itsekään kysellyt tulevien työmahdollisuuksien perään. Viikonlopusta ei jäänyt voittajafiilis.

Ei lääkärintyö tämän jälkeenkään yksilölliseksi sankaruuslajiksi osoittautunut. Sankaruus on pieninä tyydyttävinä paloina työpäivissä, ja sankariteot ovat usein asioita, jotka syntyvät yhteistyön tuloksena. Joku keksii yhden asian, toinen toisen. Asiat loksahtavat parhain päin, päästään oikeaan diagnoosiin ja hoitoon.

Opin vähitellen oppimaan, enkä enää tenttien, vaan sen takia, että osaisin ottaa vastuun. Traumaattisen kokemuksen jälkeen tuli paine parantaa suoritusta. Edessä makaava ihminen motivoi tekemään parastaan.

Onneksi vuodet ovat opettaneet paljon, vaikka opittavaa riittää. On myös syntynyt käsitys omista oppimismenetelmistä.

Nyt kun olen tehnyt työtä jo pitkään, olen myös hahmottanut odotusten ja niiden täyttämisen realiteetin.

Kaikki ei ole mahdollista, edes lääkäriltä. Sekin on osattava sanoittaa, jotta myös potilas ja tämän omaiset ymmärtävät asian.

Kunnia päivystystyötä tekeville kollegoille! Päivystävään lääkäriin kohdistuu kovia paineita. Vaikeiden sairauksien erottaminen harmittomasta on usein vaikeaa. Siinä kilpaillaan aikaa ja resursseja vastaan. Kaikilla ei voi epäillä pahinta ja tehdä kaikkia labrakirjan tutkimuksia, mutta on osattava tunnistaa vaara. Hyödyn ja haitan punnitseminen kulkee mukana lääkärin jokaisena työpäivänä.

Joskus unet palaavat ensimmäisen päivystysviikonvaihteen kauhuihin – terveysaseman täyteen odotusaulaan, käsiin valahtaviin ihmisiin ja pullottaviin tärykalvoihin.

Jälkikäteen ajatellen kauhujen viikonvaihteessa eniten harmitti se, että tuohon aikaan edes kuviteltiin kandidaatin pärjäävän yksin ilman senioritukea. Osaa tai epäonnistu -mentaliteetti on vaarallista kaikille.

Onhan nykyään paremmin?