Terveyskeskusvastaanotolle on saapumassa diabetesta sairastava potilas, jota et aiemmin ole tavannut. Aikaa diabeteskontrolliin on varattu puoli tuntia. Avaat potilaskertomuksen ja teet nopean summauksen potilaan terveystiedoista.

Potilas on saanut diabetesdiagnoosin vuosi sitten, ja vuosikontrollikokeiden tuloksia pikaisesti vilkaisemalla huomaat, että sairaus ei ole edelleenkään hoitotasapainossa. HbA1c on noussut diagnoosihetkeä vastaaviin lukemiin, LDL jää tavoitetasosta ja lokeroosi toimitettu seurantalomake osoittaa verenpaineen olevan koholla.

Selaat potilaan ajantasaisen lääkelistan läpi ja huokaiset helpotuksesta: vasta metformiini käytössä. Ei muuta kuin diabeteksen lääkehoitoa tehostamaan. Statiiniannoksessakin on nostovaraa vielä tuntuvasti, ja ATR-salpaaja ja diureetti ovat oiva kombinaatio diabeetikon verenpainetaudin hoitoon.

Vastaanotolla selostat potilaalle laboratoriokokeiden tulokset ja kerrot, miten lääkitysmuutoksilla veriarvoja saadaan hilattua kohti tavoitelukemia, terveellisiä elintapoja unohtamatta. Huolellisen kliinisen tutkimuksen lomassa annat potilaalle tietoa diabeteksen mahdollisista komplikaatioista. Lopuksi viimeistelet sähköiset lääkemääräykset, suosittelet potilasta tutustumaan Diabetestalon omahoito-ohjeisiin ja kertaat hoitotavoitteet. Kolmen kuukauden päähän ohjelmoit verikoekontrollin ja soittoajan ja päätät vastaanoton hyvän kevään toivotukseen.

Kahden viikon kuluttua tunnistat samaisen potilaan hoitajakonsultaatioiden joukosta. GLP-1-analogi aiheuttaa pahoinvointia ja statiinikin on alkanut jotenkin tuntua jaloissa. Olet jo laatimassa lääkemääräystä SGLT-2-salpaajasta, kun tulet huomanneeksi, että reilun vuoden vanhalta metformiinireseptiltä on toimitettu potilaalle vain yksi pakkaus.

Miksi potilas ei noudata hoito-ohjeita?

Resurssien haaskausta

Keskustelu terveydenhuollon rajallisten resurssien tarkoituksenmukaisesta kohdentamisesta käy vilkkaana. Terveyskeskuslääkäriä ilahduttaa, kun arkipriorisointi ja hoidon jatkuvuus saavat palstatilaa.

Priorisointikeskustelussa yksi keskeinen seikka on kuitenkin jäänyt vähälle huomiolle: kaikki potilaan hoitoon liittyvät valinnat ovat yhdentekeviä, jos potilas ei sitoudu sairautensa hoitoon ja terveytensä edistämiseen. Koko kolmekymmentäminuuttisen lääkäri voi yhtä hyvin istua kahvihuoneessa hörppimässä sumppia, jos vastaanoton lopputuloksena omahoito jää toteutumatta, lääkkeet pysyvät apteekissa ja potilas on kahden viikon kuluttua uusintavastaanotolla.

Onnistuisimmeko todennäköisemmin, jos asettaisimme vastapäätä istuvan ihmisen tarpeet lääketieteellisten hoitotavoitteiden – siis lääkärin tarpeiden – edelle?

Arki kuuluviin

Potilaan ja lääkärin tarpeet ovat useimmiten samansuuntaiset. Lääkäri haluaa tukea potilasta kardiovaskulaaririskin pienentämisessä. Potilas haluaa tuntea itsensä energiseksi, kulkea kaksi porrasväliä hengästymättä ja ilman kipuja sekä nähdä vastasyntyneen lapsenlapsensa varttuvan aikuiseksi.

Monesti nämä tarpeet tyydytetään myös samoilla toimenpiteillä. Tulemmeko kuitenkaan aina muistaneeksi, että vaikka uuden lääkkeen aloitus tarkoittaa meille vain sähköisen lääkemääräyksen laatimista, potilaan on asetettava mahdolliset lääkehoitoon kohdistamansa ennakkoluulot taka-alalle, tehtävä rahallinen panostus lääkepakkaukseen ja luotava päivittäisestä lääkkeenotosta uusi arkirutiini?

Tosiasia on, että viime kädessä potilas on vastuussa omista valinnoistaan. Lääkärin tehtävä kuitenkin kiistämättä on käyttää yhteiskunnan yhteisiä varoja vastuullisesti ja vaikuttavasti. Siksi emme voi tyytyä pelkkään tiedon välittämiseen ja sysätä hoitoon sitoutumisen edistämistä muiden ammattilaisten kontolle.

Perusteet suositusten mukaiselle hoidolle ja keinot sen toteutukseen täytyy etsiä potilaan arjesta. Ne on mahdollista löytää vain, jos potilas saa kolmekymmentäminuuttisesta oman siivunsa.

Kirjoittaja on yleislääketieteeseen erikoistuva lääkäri, joka tutkii lääkärin vastaanottoviestinnän vaikuttavuutta Turun yliopistossa.