Olen miettinyt viime aikoina aiempaa useammin lääkärinuran kokonaisuutta. Vaikka työvuosia on vielä paljon jäljellä, olen uskaltautunut kuvittelemaan viimeisen työpäiväni. Sen päivän, kun kulkukortit ja tittelit jäävät taakse.

Nuorena oli vaikea nähdä tulevaisuutta selkeästi. Työn imusta huolimatta mietin sitä, miten jaksaisin tehdä työtä samaan tahtiin vuodesta toiseen. Työura ja opittavat asiat tuntuivat ikuisilta. Erikoistuvan lääkärin päivät olivat pitkiä keskussairaalan osastoilla ja ensiavuissa. Yritin nitistää epävarmuuden lukemisella, kyselemällä, työpaikalla aikaa kuluttamalla, aika usein myös itseni unohtamalla. Raha tuntui toissijaiselta, kunhan sai tehdä työtä.

Koska oikea lääkäri tulee, tuntui potilaan ilme tuon tuostakin viestittävän. Sen jälkeen piti ottaa härkää sarvista, koota itsensä ja identiteettinsä, sanoa vakaasti jotain sellaista kuin Älkää olko huolissanne. Voin auttaa teitä. Potilaan eleitä tuli nuorempana tulkittua usein.

Joskus olisin voinut osoittaa enemmän ylpeyttä siitä, että olin nuori. Olisin voinut ajatella, että minulla on mahdollisuus oppia, muotoutua ja kehittää itse omaa lääkärintyötäni. Olisin voinut hymyillä enemmän, vapauttaa aiempaa useammin sekä itseni että potilaan pelon sanomalla Kaikki järjestyy!

Onneksi elämääni ilmeni muutakin sisältöä työn lisäksi. Raskausaikana lääkäriys sai uusia värejä. Tuleva lapsi sai ajatukset harhailemaan, mutta edessä makaava potilas palautti ajatukset työhön. Muistelen, että huolellisuudesta tuli ajoittain taakka ja hoitopäätöksiä tuli varmisteltua lähes neuroottisesti. Raskaushormonit saivat huolet omasta osaamisesta kasvamaan kohtuuttomiksi.

Äitiyslomien jälkeen piti päästä työnteon rytmiin ja osoittaa itselleen ja muille, että pärjäsi.

Entä milloin on lääkärin paras aika? Kun työnteko on kiinnostavaa, innostavaa, mutta ei liian kuormittavaa? Kun kokemattomuuden vuodet ovat ohittuneet, mutta ikääntymisen haasteet eivät vielä kuormita.

Olen nauttinut eniten viime vuosista. Monet asiat ovat tuntuneet helpommilta kuin nuorempana. Jotkut asiat ovat tuntuneet vaikeammilta, mutta kerrankin olen uskaltanut pyytää aiempaa herkemmin apua.

Entä kun koittaa viimeinen päivä lääkärin ammatissa? Ajatus on haikea, lähes tavoittamaton. Tunnenko iloa, surua vain molempia? Ajattelenko vuosien menneen hyvin? Olisinko tehnyt jotain toisin? Pahoitellut liiallista työmäärää, katunut omaa käytöstäni?

Kuvittelen jotain siitä, miten luopumisen päivä menisi.

Jätän sairaalan, lumi sataa hiljaa olkapäille. En käänny katsomaan. Tiedän miltä sairaala näyttää joulukuisena iltapäivänä, kun taivas roikkuu sen korkeimpien kerrosten korkeudella. Se ei huuda perääni eikä sen ikkunoista työnny päitä, jotka huutavat nimeäni.

Siellä on paljon uusia ihmisiä, monet taitavampia kuin minä. Vuoro on vaihtunut. Päivystäjät ovat juoneet iltapäiväkahvit, saapuneet päivystyspisteisiin, pukeutuneet valkoisiin putkisukkiin, kuunnelleet raportin. Haikeus humahtaa läpi, en anna sille valtaa.

Suojatien valot vaihtuvat vihreään. Minun vuoroni on tullut, mutta mitä tekisin seuraavaksi?