Lähes kaikki toipuivat – vai aika harva?
Kuvitelkaa tutkimus, jossa sairastuneille annettaisiin homeopaattista valmistetta. Jos hoito ei auttaisi, valmiste vaihdettaisiin toiseen, tarvittaessa monta kertaa.
Tarkoitus olisi selvittää, kuinka moni toipuisi vuodessa tällä tavoin. Etukäteen sovittaisiin, mikä lasketaan toipumiseksi.
Tutkijat raportoisivat 67 prosentin toipuneen. Lukua toisteltaisiin alalla ahkerasti.
Kuvitelkaa kuitenkin, että jos tuloksia syynäisi tarkemmin, huomaisi että kriteerit olisikin vaihdettu vaivihkaa sokkouttamattomiin. Ja että toipuneiksi olisi luovasti laskettu myös tutkimuksen keskeyttäneitä ja jopa ihmisiä, jotka täyttivät ”toipuneen” kriteerit jo ennen hoitoa. Tutkijoilla itsellään olisi sidonnaisuuksia samoja valmisteita myyviin yrityksiin.
Rehellinen mielipide: kuinka vakuuttuneita olisitte valmisteen tehosta? Kuinka puolueettomana pitäisitte tutkimusta?
Luulen että moni meistä olisi aika samoilla linjoilla siitä, mikä näyttää kotiinpäin vetämiseltä.
Esimerkki ei valitettavasti ole homeopatiasta. Se on laajimmasta koskaan tehdystä mielialalääketutkimuksesta, jonka rahoitti National Institute of Mental Health. Tutkimus tunnetaan lyhenteellä STAR*D. Siihen osallistui 4 041 potilasta, ja se maksoi 35 miljoonaa dollaria. Tutkijat olivat alan johtavia professoreita.
Tavoite oli selvittää, kuinka moni masentunut saa mielialalääkkeistä avun 12 kuukaudessa, jos hoito järjestetään optimaalisesti ja lääkettä vaihdetaan tarvittaessa uuteen, jopa neljässä vaiheessa. Tutkimus oli tärkeä paitsi erityisen huolellisen hoidon, myös edustavan otoksen vuoksi. Potilaat olivat kentältä apua todella etsineitä ihmisiä.
”Kontrolloidun tutkimusaineiston puutteen takia tuloksilla tulee olemaan huomattava kansanterveydellinen merkitys, koska ne hankitaan edustavilta osallistujaryhmiltä/olosuhteissa”, tutkijat kirjoittivat.
Tulokset saivat paljon huomiota. Ne julkaistiin American Journal of Psychiatryssa ja New England Journal of Medicinessa.
”Neljän optimoidun, hyvin kohdennetun hoidon jälkeen noin 70% potilaista toipui”, julisti tieteellinen pääkirjoitus.
Samaa lukua siteerasi NIMH:n (ex-)johtaja Thomas Insel. Edelleen viime vuonna, 16 vuotta tulosten julkaisemisen jälkeen, New York Times jälleen toisti, että ”miltei 70% potilaista oli oireettomia neljännen hoidon jälkeen.”
Psykologi Ed Pigott kuitenkin hämmästyi tuloksia.
Pigott oli käyttänyt samaa päätemuuttujaa omassa tutkimuksessaan. Hän halusi verrata tuloksiaan NIMH:n suureen edustavaan otokseen. Mutta lukiessaan tuloksista Pigott ei löytänyt tärkeintä päätemuuttujaa mistään. Sitä ei raportoitu lainkaan. Hän ihmetteli, mihin se oli kadonnut.
Pigott halusi selvittää mitä oli tapahtunut. Hän hankki tutkimusaineiston käsiinsä.
Ahkerasti siteerattu tulos 70% toipuneesta on harhaanjohtava, kertoo Pigottin ja kollegojen analyysi, joka julkaistiin tänä kesänä BMJ Openissa.
Tuloksia paisutettiin vaihtamalla alun perin ilmoitettu päätemuuttuja toiseen – sokkouttamattomaan klinikka-arvioon, jota oli sanottu käytettävän vain hoidon tukena. Lisäksi lääkkeillä ”toipuneiksi” oli laskettu ihmisiä, jotka täyttivät terveen kriteerit jo ennen hoitoa. Myös keskeyttäneitä laskettiin lääkkeillä toipuneiksi, vaikka hoidon kesken jättäminen kertoo usein siitä, että potilas ei koe hyötyneensä niistä.
Vain 35 prosenttia toipui, kertoo uusi analyysi. (Ilman lumekontrollia ei tiedetä, mikä osuus tästä selittyy lumevaikutuksella ja spontaanilla toipumisella.)
Jos tulokset olisi raportoitu esirekisteröinnin mukaisesti jo 17 vuotta sitten, masennuksen lääkekeskeinen hoitomalli olisi todennäköisesti kohdannut kovaa kritiikkiä, tutkijat toteavat. Kuluneiden vuosien aikana olisi ehkä myös kysytty, mikä toimisi paremmin.
